Työterveyslääkäri 3 / 2021 63
riittävästi. Minua pelottaa, en pärjää
akuuttitilanteissa. Raahaan taas kirjoja
mukanani ajatellen meneväni kirjastoon
lukemaan työpäivän jälkeen. Saan
palvelut suoritettua ja huokaisen helpotuksesta
päästessäni takaisin terveyskeskukseen.
Terveyskeskuksessa teen aivan liikaa
töitä ja uuvahtelen. En kuitenkaan
ole sairauslomilla, vaan äksyilen hoitajille.
Rajoja ei ole: jos ompelen vaatteita,
ompelen yötä myöten unohtaen
syömisenkin. Lykkään kodinhoitotöitä
ja asioiden hoitamista. Lasten syntymän
myötä perheen metatyön määrä
ja kokonaiskuormitus kasvaa hallintani
ulottumattomiin. Valmistun kuitenkin
erikoislääkäriksi.
Esimies ihmettelee, miksi katson
vähemmän potilaita kuin juniorit.
Haaveilen, että osaisin antaa yhtä hyvää
ohjausta nuoremmilleni kuin olen
itse saanut, mutten jaksa perehtyä, en
käydä enää ohjaajakoulutuksissakaan,
siirtelen asiaa koskevia sähköposteja
syrjemmälle. Takeltelen puheissani.
Vastaanotollani käy ADHD-aikuinen
vuosikontrollissa. Mietiskelen, saisinko
itsekin aamutoimet helpommin tehtyä,
jos ottaisin yöpöydältä lääkkeen. Vaihdan
kaoottisen tuntuisesta vastaanottotyöstä
osastolle, joka tuntuu hallittavammalta.
Tuntuu, että kaiken aikaa
kapenee se, mitä voin tehdä. Tunnen
olevani valelääkäri.
Yhteydenpito kavereihin on vaikeaa.
Kummitytön kastelahja on kaksi
vuotta auton hanskalokerossa. Käyn
hitaalla, reagoin liian hitaasti erityislapseni
tekemisiin, ja ajaudun välirikkoon
lapseni parhaan ystävän äidin
kanssa sen vuoksi. Mielialani on maassa.
Masennuslääkkeestä on vain tilapäinen
apu.
”Kohta tulen leikkimään. Kohta
laitan pyykit. Ihan kohta nousen tästä
sohvalta.”
Kollegaystävä kysyy, voisiko minulla
olla ADHD. No voisi kai, se on vain
ollut aina sellainen vitsi. ”Riikka vaihtaa
kolmesti aihetta lauseen aikana välillä
hengittämättä. Kaik jättää niinku
koira paskas. Suu käy niinku hevonen
vetteen paskantais. Ei se mitään kuule,
kun se keskittyy.” Teen testejä, saan
reippaat pisteet. Hakeudun luottamuslääkärille,
joka tutkittuaan toteaa, että
minulla on ADHD.
Suren menneitä vuosia. Olisin ehkä
voinut saada apua jo aiemmin – mutta
minä en ollut ylivilkas pienenä, olin
vain sosiaalisesti ja motorisesti kömpelö.
Pärjäsin koulussa. Olen vakituisessa
työssä, lapsuuteni haaveammatissa.
Minulla on puoliso ja perhe. Ulospäin
on kaikki hyvin, mutta silti tuntuu,
että elämäni on ollut yhtä rimpuilua.
Tavarat ovat aina hukassa, koti sotkuinen,
aikataulut sekaisin, rytmit vaikeita
ylläpitää. Olen kroonisesti myöhässä,
kroonisesti uuvuksissa, nukun
huonosti. Kiihdyn nollasta sataan sekunnissa,
minulla on rytmihäiriötuntemuksia
ja vatsavaivoja, koko elämän
ajan vaivannut tunne siitä, että kaikki
ei ole kuten pitäisi. Kuin yrittäisi ahtaa
pyöreää palikkaa neliskanttiseen lokeroon.
Lapset menevät kouluun ja päiväkotiin
epämääräisissä kamppeissa. Raha
valuu sormien välistä. Viralliset paperit
toimitan aina myöhässä. Laskut
menevät perintätoimistolle, kun en saa
maksettua niitä. Kirjaston käyttö on
mahdotonta. Mieheni lainaa minulle
omalla kortillaan kirjastosta ADHDaikuisen
selviytymisoppaan. Se kertoo
minusta. Luen ja itken. Löydän muitakin,
jotka ovat päässeet luentomuistiinpanoja
lukemalla lääkäreiksi ja taistelleet
vuosikaudet hatariksi jääneiden
pohjatietojen kanssa. Perustan itsekin
vertaistukiryhmän, jotta joku muukin
pääsisi onnellisuusmuurin takaa pois.
Aloitan Concertan, ja tuntuu, kuin
joku sytyttäisi yläkertaan valot ensimmäistä
kertaa. Koti on ensimmäiset viikot
todella siisti. Saan asioita tehdyksi
ponnistelematta. Jatkuva jukeboksi
päässä on hiljaa. Pystyn muodostamaan
koherentin lauseen. Neurologini
kertoo, että tarkkaavuusjärjestelmä
vaikuttaa pikkuaivoissa saakka, ja minulla
on todella kehossanikin erilainen
olo. Emännänkyhmy katoaa lääkityksen
aloituksen jälkeen viikossa, ryhti
suoristuu. Iltainen makean syöminen
loppuu kuin seinään. Alun hypomaanisuus
helpottaa muutamassa viikossa,
samalla puran essitalopraamin pois.
Lääketieteen ala sinänsä sopii
ADHD-ihmiselle. Opiskelussa itseohjautuvuutta
ei juuri vaadita. Opiskeltavat
kokonaisuudet ovat pieniä. Myös
työ itsessään on pienien laatikoiden
täyttämistä: anamneesi, status, suunnitelma,
diagnoosit. Lääkärin työssä
ADHD-ominaisuuksista on hyötyä.
Omat supervoimani ovat intuitio ja
herkkyys potilaiden tunteille.
Olen nyt käyttänyt metyylifenidaattia
puolisen vuotta. Käytän lisäksi
unilääkkeenä melatoniinia ja doksepiinia,
joka tehoaa hyvin, kunhan muistan
ottaa sen. Lääkitys ei ole vienyt
kykyäni innostua ja hyperfokusoitua,
mutta se helpottaa asioihin ryhtymistä.
Huudan lapsilleni paljon vähemmän,
enkä ole enää niin kuormittunut arjessani.
Painokin on jokusen kilon pudonnut.
Työntekoa on kummasti helpottanut,
kun sanat eivät enää vilistä
silmissä sairauskertomuksia lukiessa. Ja
pystyn hoitamaan yhden potilaan asiat
valmiiksi ennen seuraavaan siirtymistä.
Alussa lääkettä titratessa annos lipsahti
liian isoksi, mikä näkyi ylikeskittymisenä
ja asioihin jumittamisena.
Neuropsykiatrisesti oireileville
mutta ulkonaisesti hyvin pärjääville
aikuisille ei ole tarjolla juurikaan kuntoutusta.
Erityisesti me lääkärit tarvitsisimme
räätälöityä kuntoutusta omassa
ryhmässämme.