Työterveyslääkäri 3 / 2021 61
Riikka Roine
LL, yleislääketieteen erikoislääkäri
Keusote, Mäntsälän akuuttivuodeosasto
riikka.roine@keusote.fi
Erään ADHD-oireisen
lääkärin elämäntarina
Käyn päiväkotia. Olen kiltti lapsi. Osaan Mauri Korhosen ruokasienioppaan
S anon vanhemmilleni haluavani
muuttaa Kiinaan,
koska minulla ei ole kavereita.
Alakouluiässäkään
en pääse porukoihin,
vaikka roikun niiden laitamilla.
Koulunkäynti on kuin puuhakirjaa
täyttäisi – helppoa.
Yläkouluiässä löydän soittoharrastuksen
kautta ensimmäistä kertaa
ihmisiä, joiden kanssa minulla on jotain
yhteistä. Koulussa tunnen olevani
sosiaalista pohjasakkaa: kavereita on
vähän, ja minut valitaan viimeisenä
joukkueisiin. Lukioiässä läksyjen tekeminen
tahtoo jäädä. Tunneilla osallistun
aktiivisesti, mutta luen vain
koeviikoilla. Silti kirjoitan kaksi laudaturia
ja neljä eximiaa ja pääsen matematiikan
koulutusohjelmaan. Lääkiksen
pääsykokeisiin lukemisesta ei
tule lakkiaiskeväänä mitään. Minulla
on monta rautaa tulessa. Saatan sopia
kolmet soittoharjoitukset päällekkäin.
Soittokaveri ihmettelee, kun en osaa
suunnitella menojani. Kolme viikkoa
ennen yliopistossa aloittamista saan
haetuksi itselleni viimein asuntoa.
Yliopistossa olen kauhuissani.
Tankkaan huolellisesti opinto-opasta,
siinä kerrotaan opintojen suunnittelemisesta
ja etenemisestä. Ensimmäisen
syksyn pysyn tahdissa, sitten hyydyn.
Toisen opintovuoden syksyllä päätän
yrittää hakea uudelleen lääketieteelliseen.
Luen kuusi kuukautta kuin veitsi
kurkulla, ja pääsen sisään kurssini kolmanneksi
parhailla pisteillä.
Lääkiksessä tuntuu, että seinä tulee
vastaan saman tien. En pääse solubiologian
tentistä läpi. Anatomiakin tuntuu
vaikealta, siinä on hirveästi ulkoa
opeteltavia termejä, mutta onneksi
olen aina ollut kielissä hyvä. Luentosalissa
hakeudun eturiviin, taaempana
toisten keskustelu häiritsee. Katson
kurssikavereita, jotka istuvat tuntikausia
kirjastossa ja lukevat kymmeniä sivuja
päivässä. Yritän samaa, mutta rivit
tanssivat silmissä. Luovutan. Silti raahaan
yliopistolla päivittäin mukanani
viittä kiloa kurssikirjoja. Ryhmätöissä
kyselen niin paljon, että kurssikaverit
hermostuvat. Tentteihin luen lähinnä
luentomuistiinpanoja.
Yritän koko ajan painaa sata lasissa,
riittämättömyyden ja huonommuuden
tunne on jatkuva. Sosiaalisesti tunnen
edelleen olevani kummajainen. Minulla
on univaikeuksia ja katastrofiajattelua.
Makaan tuntikausia ahdistuneena
sängylläni miettien asioita, joita minun
pitäisi tehdä mutten saa tehdyksi.
Käyn psykologilla, joka opettaa minulle
tietoisuustaitoja. Psykiatrian kurssilla
luennoidaan ADHD:sta, ja tunnistan
itsessäni kaikki oireet. Kuitenkin
samalla luennolla mainitaan, että korkeakoulututkinto
sulkee pois tarkkaavuushäiriön.
4,5 vuotta alkutekijöissään
olleet syventävät opinnot rykäisen
viime hetkellä valmiiksi muutamassa
viikossa, ja valmistun kurssini mukana.
Valmistumisen jälkeen olen terveyskeskustyössä.
Ateriavälit venyvät,
kun en osaa irrottautua töistä, ja painoni
alkaa nousta. Mutta eiväthän lääkärit
mitään taukoja pidä, kaksi kertaa
päivässä syödään, aamulla ja illalla. Illat
jumitan väsyneenä sohvalla.
Olen pakolliset kuusi kuukautta
keskussairaalassa sisätaudeilla. Ohjaajani
ryöpyttää minua siitä, että olen
alisuoriutuja enkä perehdy asioihin
kaikki sienet, osaan lukea. Mutta olen kömpelö, en osaa
enkä uskalla kiipeillä muiden lasten tavoin. Leikin vain ohjatusti.
link
