Työelämää, työturvallisuutta ja työterveyttä
koskevaa lainsäädäntöä kehitettiin 1920- ja
1930-luvuilla aktiivisesti.’’
TYÖTERV E Y S L Ä Ä K Ä R I 4 / 2 0 1 8 21
tu suuri pohjoismainen työelämäreformi,
joka johti keskeisten lakien uudistamiseen.
Samansuuntaisesti Suomessa
käynnistettiin tuolloin viime vuosisadan
alkuvuosikymmenien lainsäädäntöuudistusten
jälkeen kauaskantoisimmat
uudistukset. Koko työsuojelu- ja työterveyshuoltojärjestelmä
reformoitiin
perusteellisesti 1970-luvun alkupuolella
ja keskivaiheilla. Uudelleenorganisoitiin
työsuojeluhallinto vuoden 1972
työsuojelun hallintolailla ja perustettiin
Työsuojeluhallitus. Työsuojelun valvontalailla
luotiin vuonna 1973 uudet
työsuojelun valvontajärjestelmät ja -käytännöt
sekä työpaikkatason työsuojelutoiminnot.
Sekä työsuojelun että sittemmin
työterveyshuollon toteuttamiseen
ja toimeenpanoon liitettiin työpaikkatasolla
yritysdemokratian edellyttämät
osallistumisen ja myötämääräämisen periaatteet,
niin sanottu YT-laki.
Suomen työsuojeluhallinto ja työsuojelun
valvontajärjestelmä ovat tällä
hetkellä kansainvälisen arviointiryhmän
mukaan hyvin kehittyneitä: työsuojelutarkastajien
tiheys on Euroopan korkein
ja sen tarkastuksen toimivuus erinomainen.
Työpaikkatasolla toimii yli 60 000
työsuojelupäällikköä, työsuojeluvaltuutettua
tai varavaltuutettua ja työsuojelutoimikunnan
jäsentä. Toimintaa tuetaan
aktiivisella tutkimuksella, kaikkien
osapuolten, hallinnon, työnantajien ja
työntekijöiden, yhteistyöllä sekä asiantuntijoiden
ja opiskelijoiden työelämä-
ja työsuojeluhenkilöstön työsuojelu- ja
työterveyskoulutuksella. Erityisesti työpaikkojen
työsuojelutoimijoiden koulutuksen
määrät ovat Euroopan kärkitasoa.
Työsuojeluhallinnon ja työsuojelutarkastuksen
toimijoiden kohdalla koulutusta
tulisi systematisoida ja kehittää
johtavien Euroopan maiden, Britannian
ja Saksan, esimerkin mukaisesti.
TYÖTERVEYSHUOLLON MALLIN
MUODOSTUMINEN
Kuten alussa jo todettiin, työterveyshuoltoa
Suomessa on ollut Kustaa Waasan
ajoilta lähtien: armeija ja laivasto
palkkasivat välskäreitä hoitamaan sotilaittensa
vammoja ja sairauksia. Sittemmin
Ruotsin kuninkaan asetuksessa
15.5.1805 säädettiin (Art 2, 4. §) talonpojan
velvollisuudesta huolehtia palkollisensa
hyvästä ravitsemuksesta ja vastata
kustannuksellaan työn aiheuttamien
sairauksien hoidosta (paitsi, jos tauti oli
työntekijän itse aiheuttama).
Valtio oli varsinaisen työterveyshuollon
kehittämisessä edelläkävijä. Maavoimiin
ja laivastoon palkattiin lääkäreitä
ja välskäreitä huolehtimaan sotilaiden
sairaanhoidosta. Valtio järjesti myös
lääkärinhoitoa Suomenlinnan rakentajille
1700-luvun puolivälissä ja Saimaan
kanavan rakentajille 1800-luvun keskivaiheilla.
Samoihin aikoihin Helsinki–
Hämeenlinnan rautatien rakentajille järjestettiin
sairaanhoitoa, ja radan valmistuttua
perustettiin kaksi rautatielääkärin
virkaa, mikä oli alkuna maamme erittäin
kehittyneelle rautatie- ja liikennelääketieteen
toiminnalle. Teollisen vallankumouksen
edetessä jo 1850-luvulta lähtien
varhaiset teolliset yritykset järjestivät
työntekijöilleen työterveyshuoltoa,
joka sisälsi sekä ennaltaehkäisevää toimintaa,
että sairauksien hoitoa. Varsinkin
suuret teollisuusyritykset järjestivät
henkilöstöilleen varsin monipuolista
ja laadukasta työterveyshuoltoa. Näin
asteittain muodostui suomalaisen työterveyshuollon
malli ja käytäntö, jota
yhden edelläkävijän mukaan kutsuttiin
”Kymiyhtiön malliksi”.
Toisen maailmansodan jälkeen ja
suomalaisen maatalousyhteiskunnan
muuttuessa Euroopan ennätysvauhtia
teolliseksi yhteiskunnaksi tuo malli levisi
käytännössä kaikkiin suuriin teollisuusyrityksiin
ja muillekin aloille, muun
muassa julkiselle sektorille ja osuustoimintaliikkeen
työpaikkoihin. Vuoden
1963 sairausvakuutuslain piiriin sisällytettiin
myös työterveyshuollon tarjoamien
palvelujen korvaaminen sairausvakuutusvaroista.
Samoihin aikoihin
keskeiset työmarkkinajärjestöt solmivat
työterveyshuoltosopimuksen, josta tuli
kymmeniksi vuosiksi osa tulopoliittista
sopimuskäytäntöä.
TYÖTERVEYSHUOLTOLAKI –
TIIKERINLOIKKA
Vielä 1960-luvun jälkipuoliskolla suomalainen
työikäinen oli ”Euroopan sairas
mies”, kuten sosiaalipolitiikan professori
Pekka Kuusi kirjassaan 1960-luvun
sosiaalipolitiikka oli todennut vuon