lapsuuden Kökarista
kana ymmärrys jään eri olomuodoista sekä väri- ja jopa
äänimaailmasta oli hänen mukaansa ulkosaaristossa
liikkuvan elinehto.
Jää on eräänlainen kasvutarina, joka elää vahvasti
keskenään hieman riitaisten Itä – ja Länsi luotolaisten
henkilöhahmojen kautta. Kuitenkin keskiöön nousee
Petterin ja hänen Mona-vaimonsa saarelaisten luottamuksen
voittaminen niin seurakunta- kuin muussakin vahvan
yhteisöllisyyden leimaamassa elämässä. Oma merkittävä
osansa kirjassa on kursivoiduilla postinkantaja Antonin
salamyhkäisillä havainnoilla, jotka jättävät lukijalle paljon
tulkinnanvaraa, kuten ilmavasti kirjoitettu teos muutoinkin.
Lundbergin tyylilajille vaikuttaa kautta linjan olevan
tyypillistä tiettyjen painotusten tai vihjeiden jälkeen tilan
antaminen lukijan omille pohdinnoille tiukan alleviivaamisen
sijaan.
Tämän erikoislaatuisen kevään erilaisten liikkumis- ja
kokoontumisrajoitusten leimaamassa ilmapiirissä on
vaikeaa kuvitella, miten 1940-luvun sulkeutunut saaristolaisyhteisö
olisi mitenkään voinut selvitä nyt vallitsevasta
tilanteesta. Saarilla kun perinteisesti naapurin käsi on ollut
oman jatke miltei kirjaimellisesti, ja ihmiset täysin riippuvaisia
toistensa taidoista, kyvyistä ja ennen kaikkea
pyyteettömästä auttamisen halusta. Toisaalta sota-ajan
koettelemukset kestänyt 40-lukulainen saaristokylä on ollut
sin barndom, där livet hängde på att man kände till naturen
och dess beteende. På vintern och framför allt vid menföre
var det enligt henne livsviktigt att förstå isens olika skepnader
och färg- och ljudvärld för att klara sig i den yttre
skärgården.
Is är ett slags uppväxtberättelse som lever starkt genom
de sinsemellan något grälsjuka persongestalterna på Östra
och Västra örarna. Boken fokuserar dock på Petters och
hustrun Monas försök att vinna skärgårdsbornas förtroende
i församlingslivet, men också i det övriga, starkt gemenskapspräglade
livet. En egen viktig del i boken har postföraren
Antons kursiverade hemlighetsfulla iakttagelser, som
lämnar stort tolkningsutrymme åt läsaren, vilket det luftigt
skrivna verket gör även i övrigt. Lundbergs stilart tycks
genomgående kännetecknas av att hon lämnar utrymme
åt läsarens egna funderingar efter vissa betoningar eller
antydningar istället för att framhäva dem.
I den speciella vår vi nu lever i med sina olika rörelse-
och samlingsbegränsningar är det svårt att föreställa sig
hur en sluten skärgårdsgemenskap på 1940-talet hade klarat
av den nu rådande situationen. På öarna har ju grannens
hand traditionellt sett varit en nästan bokstavlig förlängning
av den egna handen, och människorna har varit helt
beroende av varandras färdigheter, förmågor och framför
allt osjälviska vilja att hjälpa. Å andra sidan har 40-talets
skärgårdsby som klarat krigstidens prövningar mitt bland
Lukuvinkki
ankarien luonnonvoimienkin keskellä sitkeyden, sinnikkyyden
ja lujan periksiantamattomuuden perikuva, jossa
elämän oli pakko olla hyvin sopeutuvaista ympäristön
muutoksille.
Lundbergin teokselle nimensä antanut jää liki erottaa
Luodot talveksi mantereesta. Samalla se yhdistää saarelaiset
korostaen kaikessa heidän omavaraisuuttaan. Mutta
tiedostaen jään alati muuttuvan luonteen ja väliaikaisuuden
kirjassa rakennetaan myös konkreettisesti saaren eri osat
yhdistävää siltaa.
Tarinan edetessä Kummelin perhe on kasvanut toisella,
Lillus-tyttärellä, joka on suunnilleen saman ikäinen kuin
puolitoistavuotias Lundberg menettäessään isänsä Kökarin
petollisiin jäihin 40-luvun lopulla. Kerronnan traagiset
loppuosan tapahtumat peilaavat Lundbergin lapsuuden
kokemukseen isänsä hukkumisesta palatessaan seuroista
aivan kotinsa lähettyvillä.
Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa taidokkaasti, ja herkällä
tunnolla. Hänen ihmiskuvauksensa on sekä tarkkaa, että
vivahteikasta. Mitään vauhdikasta juonenrakentelua kirja
ei tarjoa, vaan paremminkin levottomassa maailmassa
kaivattua pysyvyyttä, missä kirkon torni on saarilla
vierailevalle majakka yhtä lailla kuin ensimmäinen ja
viimeinen maamerkki. Jää peittää menneet, ja kätkee
samalla salaisuutensa, kunnes uusi kevät taas koittaa. •
MIKKO LAITINEN
de hårda naturkrafterna varit en urtyp för seghet, envishet
och hårdnackad vägran att ge upp, en plats där livet var
tvunget att anpassa sig efter omgivningens förändringar.
Isen som gett Lundbergs verk sitt namn skiljer nästan
Örarna från fastlandet på vintern. Samtidigt förenar den
skärgårdsborna och lyfter fram deras självförsörjning i
allt. Däremot byggs även en bro som konkret förenar öns
olika delar i denna bok som skildrar isens föränderliga och
övergående natur.
I takt med att berättelsen fortskrider har familjen
Kummel utökats med ytterligare en dotter, Lillus, som är
ungefär lika gammal som 1,5-åriga Lundberg var då hon
miste sin far till Kökars förrädiska is i slutet av 40-talet.
De tragiska händelserna i den sista delen av berättelsen
speglar Lundbergs barndomsupplevelser av då hennes far
drunknade när han var på väg hem från några sällskap
nära hemmet.
Ulla-Lena Lundberg skriver skickligt och med känslig
hand. Hennes människoskildringar är både skarpa och
nyansrika. Boken bjuder inte på något fartfyllt intrigbyggande,
utan snarare en beständighet som man längtar efter
i en orolig värld, ett liv där kyrktornet är en fyr för öns besökare
och samtidigt det första och sista landmärket. Isen
döljer det förgångna och gömmer samtidigt sina hemligheter,
tills den nya våren återigen nalkas. •
MIKKO LAITINEN
FINLANDS SJÖFART J SUOMEN MERENKULKU 59