23
Hämeen Kokoomuksen historiikki
edustajanpaikkojen lukumäärien osoittamassa suhteessa.”
Kun äänet on laskettu ja tulos selvillä, selviää
myös puolueen seuraavan vaalikauden budjetti.
Hämeen eteläiseen vaalipiiriin kuuluivat nyt Urjalan,
Kylmäkosken, Viialan ja Sääksmäen kunnat,
Valkeakosken kaupunki, Tyrvännön, Hauhon, Lammin
ja Padasjoen kunnat sekä niiden eteläpuolella
olevat osat Hämeen lääniä.
1970-luvun pitkä piina
ja kannatuksen kasvu
1970-luvulla puoluekokouksen osallistujamäärä kolminkertaistui,
puolueen ohjelmatoiminta kukoisti,
television aika alkoi, esiintymiskoulutusta saatiin ja
kannatuslukuja seurattiin tarkkaan. Vuosikymmenelle
oli tyypillistä, että hallitukset olivat lyhytikäisiä,
joten vaaleja riitti lähes joka vuodelle. Puoluerahoituksen
varmistuminen oli merkittävä rajakohta puolueiden
aseman vakiinnuttamiselle yhteiskunnassa.
Sitä seurasi 1970-luvulla laaja-alainen politisoitumisen
aalto, politiikan levittäytyminen uusille sektoreille,
kuntiin, seurakuntiin ja tiedotusvälineisiin, sekä
taiteen ja kulttuurin rakenteisiin jne. Valtion budjettiin
tuli myös uusia määrärahoja ja avustuksia eri
sektoritoimintojen tukemiseen. Niitä alettiin jakaa
silloin vallinneiden parlamentaaristen voimasuhteiden
mukaan, ja tämä jakosuhde valitettavasti käytännössä
jämähti pysyväksi jakosuhteeksi tuleville
vuosikymmenille. Sen muuttaminen on osoittautunut
vaikeaksi.
Lehdistön alettua kiinnostua laajemmin yhteiskunnallisista
asioista ja sen tekijöistä, alkoi politiikka
entistä enemmän henkilöityä. Puolueet levittivät
kykyjensä mukaan toimintaansa yhteiskunnan
osa-alueille, ja erityisesti kunnallispolitiikan ja -vaalien
merkitys kasvoi. Kunnallispolitiikka antoi mahdollisuuden
päästä vaikuttamaan uudella politiikan
foorumilla. Siitä muodostui Kokoomuksen oppositiokauden
tärkein suosion kasvatuksen, yhteistyön
ja vallankäytön väline. Kyse oli myös luontevasta
lähialuevaikuttamista, joka mahdollisti yhä useamman
jäsenen pääsyn kunnallisen luottamustoimen
haltijaksi ja aktiivisen vaikuttajan asemaan. Jatkossa
myös kuntien tehtävät tulivat kasvamaan.
Eri osa-alueiden ohjelmien laatiminen on yksi
poliittisten toimijoiden itseilmaisun muodoista, ja
1960- luvulta alkaneen ”kysynnän” kasvettua myös
ohjelmatoiminta vilkastui. Puolueiden oma ammattiosaaminen
joutui koetukselle, ja puheenjohtajan
entistä tärkeimmäksi tehtäväksi tuli vaalivoiton
saavuttaminen. 1970-luvulla Kokoomus uudisti periaateohjelmansa,
ja poliittista linjaa vahvistettiin
nyt moniarvoisuuden suuntaan ja korostettiin mm.
perusturvaa. Ohjelma tarjosi uusia ajatuksia ja jotain
myös niille äänestäjäryhmille, jotka olivat tyytymättömiä
hallitukseen ja etsivät vaihtoehtoa. Onni
Rantalan mukaan Kokoomus oli kansallisuuden ja
maanpuolustuksen ohella yrittämisen ja omistamisen
puolestapuhuja. Jo 1957 ohjelma hyväksyi liberaalimman
linjan, sosiaalisen markkinatalouden,
joka vuonna 1970 muunnettiin vapaaksi markkinataloudeksi,
jossa individualistiset piirteet alkoivat
korostua. Vaikka puolue valmisteli terveydenhoito-,
kehitysapu-, puolustus-, ympäristönsuojelu- sekä
koulu- ja kulttuuripoliittiset ohjelmat, varottiin lähtemistä
lupauslinjalle. Oli perin juurin kyllästytty
yhteiskunnan ilmapiirin vasemmistolaistumiseen ja
vuoden 1970 vaaliteema ”Kansa näkee jo punaista”
sai myönteisen vastaanoton.
Piirin ja paikallisyhdistysten voimavaroja koettelivat
monet vaalit, joissa jokaisessa oli yhä enemmän
huomioon otettavia erityispiirteitä. Voimaan tullut
vaalilaki vaati jäsenäänestyksen suorittamista eduskuntavaaleissa
ja oman lukunsa muodosti presidentin
valinta poikkeuslailla. Äänioikeusikäraja oli laskettu
18 ikävuoteen ja nyt ns. suuret ikäluokat olivat
tulossa äänestämään. Kokoomus otti r.p. -loppuisen
nimen käyttöönsä vuonna 1972 ja saatu puoluetuki
sekä mm. opintokerhotoiminnan korvaukset toivat
taloudelle turvaa ja tehostivat toimintaa kaikilla tasoilla.
Toisaalta jäsenmäärän merkitys talouden vakauden
kannalta väheni.