14
1950-luku
rien erot huomioon ottavalla lisäyksellä, että piti olla
kuitenkin vähintään yksi edustaja.
Puolueen puheenjohtaja vaihdettiin tekemällä
samalla sekä sopuisa nuorennusleikkaus että sukupolvenvaihdos.
Tohtori Arvo Salminen vaihdettiin
vuonna 1955 maisteri Jussi Saukkoseen puoluekokouksessa,
jossa jopa äänestettiin. Vastaehdokas oli
Tuure Junnila. Istuvan puheenjohtajan haastamisen
pelättiin synnyttävän mielikuvan hajaannuksessa
olevasta puolueesta, mitä pidettiin huonona asiana.
Äänestämistä puoluekokouksessa pidettiin Kokoomuksessa
ennen 1950-lukua lähinnä rahvaanomaisena.
Piireihin oli palkattu toiminnanjohtajiksi ansioituneita
rintamamiehiä, joilla Saukkosen mukaan oli
tarvittava perusteellinen organisaattorikoulutus ja
ymmärrys hierarkiasta, mutta vähäinen poliittinen
kokemus. Sitä kertyi pian työssä. Tämä kertoo vallinneen
käsityksen asioiden kiireellisyysjärjestyksestä.
Hämeessä toiminnanjohtajaksi valittu Malme saikin
kentän järjestykseen ja toimimaan. Myös Naisten
yhdistyksiä ja kerhoja sekä Nuorten osastoja perustettiin
runsaasti. Kuitenkin vasta vuoden 1957 puoluekokouksen
tekemän sääntömuutoksen myötä
Nuorten ja Naisten Liitot saivat äänioikeuden puoluekokouksessa
entisen, vuonna 1950 myönnetyn
puhe- ja läsnäolo-oikeuden tilalle. Erityisesti nuorten
jäsenten kasvavasta aktiivisuudesta oli jatkossa
suuri apu mm. vaalivalmisteluissa.
Etelä-Hämeen piiriin oli perustettu puolueen ja
muiden piirien tavoin jäsenistön asiantuntemusta
yhteiseksi hyväksi käyttäviä toimikuntia. 1950-luvulla
piiriin perustettiin entisten vaali-, talous- ja
maataloustoimikuntien rinnalle myös ns. keskiluokkatoimikunta
pohtimaan, kuinka toimeentulonsa
palveluelinkeinoista saavan joukon jatkuva kasvu
osataan ottaa huomioon. Yleisesti ottaen piirin toiminta
keskittyi lähinnä vaaleihin ja toimikuntien
työn tukemiseen, mutta yhä monet yhdistykset aktivoituivat
sääntömääräisten kokousten lisäksi vain
vaaleihin. Poliittisen puolueen toiminta-ajatukseksi
ei kuitenkaan vauhdilla kehittyvässä ja muuttuneessa
yhteiskunnassa riittänyt enää valistaminen ja vaalivalmiuksien
yllä pitäminen. Toimintaa täytyi miettiä
nyt täysin uudelta pohjalta, organisoida hyvin ja vielä
löytää sille jostain rahoitustakin.
1950-luvun muuttunut
vaali-ilmasto
Yhtenä keskeisenä syynä luokkapuolueiden ja
etenkin vasemmiston vallan korostumiseen pidetään
porvarillisen puolen hajanaisuutta ja kyvyttömyyttä
yhteistyöhön, mutta Hämeessä oli
ainakin yritetty olla aloitteellisia varsinkin porvarillisten
kumppaneiden etsinnässä. Niin myös
vuoden 1951 vaaleissa yritettiin jälleen saada aikaan
laajaa porvaripuolueiden vaaliliittoa, mutta
Edistyspuolue oli jo kokonaan lopettelemassa
toimintaansa, Maalaisliitto kieltäytyi, samoin
Kansanpuolue, lähinnä Maalaisliiton kieltäytymisen
takia. Vain Vapaamielisten Liitto saatiin
lopulta lähtemään mukaan. Edistyspuolueen
ongelmana oli, ettei se ollut saanut luotua itselleen
kunnon organisaatiota, mikä hankaloitti
kampanjointia. Vasemmistolla sen sijaan tuntui
riittävän rahaa ja palkattuja työntekijöitä, mutta
heillä olikin järjestäytymisessä ja rahoituksen
järjestämisessä muita pitemmät perinteet ja
keinot. Vaalikentällä olevien puolueiden määrä
oli kasvanut kahteentoista ja äänestysprosentti
noussut n. 75 %:n, mikä kertoi yhteiskunnallisten
asioiden alkaneen kiinnostaa äänioikeutettuja
kansalaisia entistä enemmän.
Piiritoimikunta nimesi edelleen vaalien ehdokkaat
yhdistysten lähettämistä nimistä. Puolueelta
tuli paljon kampanja-aineistoa, mutta
niistä osa vaati kohtuuttoman pitkää tutustumista,
sillä lähettäjä, keskustoimiston Onni Rantala,
oli tiedemiehenä ja teoreetikkona jossain
määrin vaikeaselkoinen. Vaaliliitto toi piirille 3
kansanedustajaa. Kokoomuksen kannatus laski
koko maassa 14,7 %:n, mikä tarkoitti 5 paikan
menetystä eduskunnassa. Jäi vielä 28 edustajaa.
Tasavallan presidentin hajotettua eduskunnan