lossa. Työuupumuksen tunnistamisen menetelmät vaihtelivat haastattelusta
standardoitujen mittarien käyttöön.
Työterveyshuollon ammattilaiset painottivat kokonaisvaltaista lähestymistapaa
työuupumukseen. Supportiiviset keskustelut ja lyhytterapia
auttoivat työuupunutta tunnistamaan persoonallisia ajattelu
ja toimintamallejaan suhteessa työn ja muun elämän stressitekijöihin.
Tarvittaessa työterveyshuolto ohjasi työntekijän psykiatriseen
jatkohoitoon ja/tai työuupumuskuntoutukseen. Liitännäissairauksien
hoito oli osa palveluprosessia. Näitä olivat tyypillisesti unihäiriöt,
masennus, alkoholismi, sydän- ja verenkiertoelimistön oireet
ja tuki- ja liikuntaelimistön oireet. Kokonaisvaltainen lähestymistapa
edellytti moniammatillista yhteistyötä eri ammattilaisten kesken.
Työterveyshuollon ammattilaiset korostivat hyvää yhteistyötä työterveyshuollon,
työntekijän ja esimiehen kesken työuupunutta tukiessa,
koska työssä stressiä aiheuttaviin tekijöihin tuli puuttua työjärjestelyin.
Yhteistyö toteutui työterveysneuvotteluissa.
Joissain tapauksissa tuki työpaikan vaihtamiseen, muun muassa
työkokeilun kautta oli tarkoituksenmukaista työuran jatkumiseksi.
HUKKAA TUOTTAVAT TOIMENPITEET
PALVELUPROSESSISSA
Ensisijainen hukkaa tuottava tekijä palveluprosessissa oli viive työuupumuksen
tunnistamisessa. Tällöin toimenpiteet kohdentuivat työntekijään
ja tämän liitännäissairauksien hoitoon, työhön liittyvien tekijöiden
jäädessä taka-alalle.
Hukkaa palveluprosessissa aiheutti työterveyspsykologien ja
työfysioterapeuttien osaamisen hyödyntämättä jättäminen. Työterveyspsykologien
rajallinen konsultaatiokäyntien lukumäärä esti
osallistumista työuupuneiden tukemiseen täysipainoisesti. Kunnallisten
mielenterveyspalvelujen saatavuus oli paikoin huonoa ja saattoi
aiheuttaa palveluprosessin katkon kunnallisen hoidon piiriin siirtyessä.
Työterveyspsykologien mahdollisuudet osallistua työuupumustilanteissa
esimiestyön tukemiseen koettiin joskus riittämättömiksi. Työfysioterapeuttien
osaamista psykofyysisen fysioterapian osa-alueella
ei aina tunnistettu. Heidät miellettiin usein yksinomaan tuki-
ja liikuntaelinongelmien fysioterapian asiantuntijoiksi. Turhaa työtä
aiheutti se, että työfysioterapeuteilla ei aina ollut tietoa työntekijän
työuupumuksesta. Koetuille oireille ei aina löytynyt syytä työfysioterapeutin
tutkimuksissa, eivätkä kohdennetut harjoitteet aina
auttaneet oireisiin.
Työterveyshoitajan rooli korostui palveluprosessin käynnistäjänä
ja yhteistyön koordinoijana. Toimintamallin puute palveluprosessissa
näyttäytyi muun muassa puutteina moniammatillisessa yhteistyössä ja
työuupuneen työhön paluun jälkeisessä seurannassa. Taulukko 1
JOHTOPÄÄTÖKSET JA SUOSITUKSET
Työuupuneen työntekijän työkykyiseksi toipumista tässä tutkimuksessa
edisti tilanteen tunnistaminen, kokonaisvaltainen lähestymistapa,
hyvä yhteistyö työterveyshuollon, työntekijän ja esimiehen kesken,
sekä tarvittaessa tuki työpaikan vaihtamiseen. Toisaalta työuupumuksen
tunnistaminen viiveellä, työterveyshuollon asiantuntijoiden
osaamisen hyödyntämättömyys ja toimintamallin puute palveluprosessissa
estivät työkykyä edistäviä toimenpiteitä.
Palveluprosessin kokonaisuuden hahmottaminen työterveyshuolloissa
on merkittävää, jotta työuupuneille työntekijöille ja asiakasorganisaatioille
kyetään tarjoamaan tarkoituksenmukaista kustannustehokasta
tukea. Työterveyshoitajilla on tärkeä rooli prosessin
28 Työterveyshoitaja 2/17