Pro terveys 23
70-vuoden ikärajausta
voisi harkita jo uudelleen
Koronakriisi kohtasi palvelujärjestelmän,
jossa yli 85-vuotiaat ovat ydinryhmä. Siinä
70 vuoden ikä oli todella reipas rajaus,
osa sen ikäisistä on hyvin terveitä.
– Ehkä 70-vuotiaat voitaisiin laskea
pikemmin aikuisväestöön kuin vanhusväestöön.
Voi olla, että THL:llä on dataa,
mutta yllätyn jos 60-70-vuotiaiden välillä
on selkeä ero kuolleisuudessa virukseen.
Rajaamisella on vaikutuksensa, kun
yli 70-vuotiaiden sosiaalisia suhteita on
rajoitettu.
– Ihmisten tapaamisella on iso merkitys
niin mielenterveyteen kuin muuhunkin
terveyteen. Olisi myös hyvin tärkeää,
että ihmiset liikkuisivat mahdollisimman
paljon asuntonsa ulkopuolella.
Liikkumisen vähäisyys kasvattaa
avuntarvetta. Jo ennestään kuormitettu
palvelujärjestelmä kuormittuu lisää.
Oikein ja väärin sammutettu
Epidemia oli edennyt maailmalla jo pitkään
ennen kuin Suomessa ryhdyttiin mihinkään.
Kun ryhdyttiin, ryhdyttiin aika
järeisiin toimenpiteisiin, mikä oli Krögerin
mielestä hyvä.
Jotain suurta kuitenkin unohdettiin.
Koronaepidemian alkaessa ajateltiin,
että se koskee vain terveydenhuoltoa ja
sairaaloiden kapasiteettia. Riskiryhmiä
ovat vanhuspalveluitten käyttäjät niin
kotihoidossa kuin ympärivuorokautisessa
hoidossa. Näistä kumpaankaan hoitomuotoon
ja julkisen palvelujärjestelmän
sisään ei pääse, ellei ole monisairas.
– Sen miettiminen, miten vanhuksia ja
koko hoitoyksiköitä hoitotyöntekijöineen
voitaisiin parhaiten suojata tartunnoilta,
eteni hyvin hitaasti. Vanhuspalvelut ovat
jääneet selvästi terveydenhuoltoon verrattuna
sivuun tuessa, ohjeissa ja toimenpiteissä.
Se, että korona pääsi laajasti hoitolaitoksiin
kertoo siitä, ettei Suomi oikeasti
ollut varautunut epidemiaan. Vanhuspalveluissa
sitä ei ollut selvästi mietitty yhtään,
että suojavälineitä tarvitaan.
– Tämä ei ihan ollut suoraan välinpitämättömyyttä,
mutta ainakin huolimattomuutta.
Ei ollut oikeasti mietitty, mitä
vanhojen ihmisten suojaaminen virukselta
edellyttää.
Kröger pitää kummallisena myös ajattelutapaa:
että suojavarusteita tarvittaisiin
vain silloin, jos toimitaan tartunnan saaneen
vanhan ihmisen kanssa. Siinä henkilökuntaa
suojellaan vanhoilta ihmisiltä,
kun tilanteen pitäisi olla lähtökohtaisesti
päin vastoin. Esimerkiksi Helsinki aloitti
vasta viikkoja epidemian alkamisen jälkeen
uudenlaiset käytännöt: ei siirretä uusia
asukkaita osastoille, joissa on havaittu
koronatartunta. Miksi se tuli vasta silloin?
Järjestelmästä puuttuu
ihmisyyden ajattelua
– Koko palvelujärjestelmässä on järjetöntä,
että puolisot erotetaan loppusuoralla
toisistaan. Se on kummallista, että siihen
ei pystytä löytämään ratkaisuja. Kun toinen
puolisoista tarvitsee ympärivuorokautista
apua, toinen voidaan erottaa
kokonaan.
Isoja kysymyksiä on myös se, että vanhuksista
ja ikääntyvistä osa on palvelujärjestelmien
piirissä – osa ei ole.
Jo hoivakriisissä huomattiin, että henkilökunta
on vanhustenhuollossa todella
kovassa paikassa. Nyt tilanne on vielä pahempi.
– Meidänkin tutkimustemme mukaan
henkilöstömäärä on matalampi kuin
muissa Pohjoismaissa.
Hyvin suuri osa oli jo valmiiksi varsin
tyytymättömiä työolosuhteisiin ja harkitsee
lopettamista.
– Nyt työhön liittyy jopa kuolemanvaara,
mikä on raskas henkinen rasitus.
Näkee, että ihmisillä on hyvin suuri stressi
ja paine siitä, tuleeko tartuntoja omaan
yksikköön. Ja jos niitä oikeasti tulee, työ
muuttuu todella paljon monimutkaisemmaksi,
kun suojia joudutaan käyttämään
ja samalla on myös oma tartunnan riski.
Hoitajilla on huoli asukkaista, omaisista,
riskiryhmiin kuuluvista läheisistä ja
itsestä. Henkinen paine on todella kova.
Jos tulee sairaustapauksia ja karanteeneja,
sijaisten saaminen ja käyttö on entistä
vaikeampaa. Tämä kaikki lisää työkuormaa
ja rasitetta.
Samaan aikaan tiedetään, että palkkataso
ei ole se motivaattori. Erityistilanteessa
matala palkkataso lisää katkeruutta
aiheesta.
– Hoitajat rajoittavat omaa elämäänsä
ja perhe-elämäänsä. Ihmiset pyrkivät
kaikin tavoin välttämään tartunnan tuomista.
Kyllä kotihoidonkin henkilöstö on
todella joutunut venymään työssä niin
henkisesti kuin fyysisesti. Työntekijät tekevät
varmasti parhaansa.
Elämä ja tutkimus jatkuvat
Nyt tutkimusta tarvitaan enemmän kuin
koskaan. Sen tekemistä hidastaa vain
– korona. Ikäihmisille on kuitenkin lähetetty
kirjoituspyyntöjä heidän elämästään
poikkeusaikana. Tulevana syksynä
on tarkoitus tehdä varsin laaja kysely yli
75-vuotiaiden elämästä. Nyt mietitään,
mitä lisätä kysymyspatteristoon. Yksi
huippuyksikön tutkimusryhmistä tutkii
digitalisaation vaikutusta hoitotyöhön ja
ikääntyneiden elämään.
– Nyt on yllättäen koeasetelma, missä
melkein kaikki arkielämä on digitalisoitu.
Tämä on tutkijoille aika erikoinen tilanne.
Yhteiskunnallisesti voi tulkita myönteisesti
sen, että ikäihmisistä on puhuttu paljon.
On pyritty suojelemaan heitä karanteeneilla.
Se tarkoittaa Krögerin mukaan,
että ikäryhmä kuitenkin nähdään tärkeäksi,
sellaiseksi, jonka eteen muut sukupolvet
ovat valmiita tekemään uhrauksia.
– Itse toivoisi, että tämä perusajattelu
ei katoaisi siinä vaiheessa, kun epidemia
loppuu. Vanhuspalveluiden uudistaminen
ja voimistaminen taloudellisesti ei unohdu,
vaan päinvastoin saisi uutta motivaatiota
epidemia-ajan kokemuksesta.
Palvelujärjestelmässä on korjaamisen
varaa ja - pakkoa.
– Se ei ole hyvä yhteiskunta, jossa
vanheneminen pelottaa ja se tuntuu pelottavan
jo nuoriakin ihmisiä.
Krögerin perusajatus on, että tämä
vanhojen ihmisten asia ei koske vain
vanhoja ihmisiä. Me kaikki olemme tulevaisuudessa
vanhoja ja tulemme tarvitsemaan
vanhuspalveluita. Kun puhutaan
vanhuspalveluista, puhutaan meistä joka
ikisestä. Teksti SINI SILVÀN