LÄHTEET
1. Sinkkonen, S. & Taskinen, H. 2016. Hoitotyön juuria etsimässä.
Hoitotiede, 28 (1), 62-77.
2. Sorvettula, M. 1998. Johdatus suomalaisen hoitotyön historian.
Suomen sairaanhoitajaliitto ry. Gummerus. Jyväskylä.
3. Virtanen R. 2005. Sairaanhoitajat Suomen sota-ajan lääkintähuollon
tehtävissä 1900-luvulla. Akateeminen väitöskirja. Kuopion yliopisto.
Kopijyvä. Kuopio.
4. Elomaa-Krapu, M. 2015. Hoitamisen halusta ja velvollisuuden tunnosta
– Lääkintälottien kokemukset koulutuksesta ja hoitotyöstä Suomen
sodissa vuosina 1939–1945. Akateeminen väitöskirja. Tampere
University press. Tampere.
5. Sarkio, M. 2007. Sairaanhoitajaksi kasvattaminen Sairaanhoitajakoulutus
ja siinä käytetyt oppikirjat Suomessa vuoteen 1967 asti.
Akateeminen Väitöskirja. Helsingin yliopisto. Yliopistopaino. Helsinki.
6. Harjula, M. 2007. Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka
1900-luvulla. Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Tampere.
7. Huhtela, P. 2009. Sairaanhoitajien koulutuksen suunnittelu ja toteutus
Suomessa vuosina 1945– 1957. Terveyssisarkoulut -portti uusille
ideoille. Akateeminen väitöskirja. Oulun yliopisto. Oulu University
Press. Oulu.
Pro terveys 11
sotien jälkeen. Sodan aikana sairaala- ja
hoitolaitoksille tyypillinen hierarkkinen
johtamisjärjestelmä madaltui varsinkin
kenttäsairaaloissa. (3, 4)
Hoitotyön johtajien työtehtävät laajenivat
sotien jälkeen yhä enemmän
hallinnollisiin tehtäviin ja hoidon kokonaisuuksien
hallintaan. Ylihoitajat saivat
ansaitusti oman paikkansa sairaaloiden
johtokunnan kokouksiin sekä esittelyoikeuden
oman toimialansa asioihin.
Hoitotyön johtajille tämä ajanjakso merkitsi
yhä enemmän roolin muuttumista
hallinnollisiin tehtäviin. Yksi huomattava
muutos oli ylihoitajien
työtehtävien loitontuminen
potilastyöstä. (2)
Toisen maailmansodan
kokemukset näyttävät
aiheuttaneen myös pientä turbulenssia
alan vetovoimaisuudessa, sillä sairaanhoitajia
poistui alalta. Työ sairaaloissa ei
vastannut sairaanhoitajien henkilökohtaiseen
motivaatioon eikä lääkintöhallitus
osannut tukea hoitotyön kehittämistä.
Toisaalta myös sodanaikaiset kokemukset
vaikuttivat siihen, että palaaminen
sairaanhoitotyön tehtäviin oli osalle hankalaa.
(3-5)
Keskiössä
ihmisten hyvinvointi
Jatkosodan päätyttyä alettiin kehittää
äitien ja lasten neuvolatoimintaa alhaisen
syntyvyyden, lapsikuolleisuuden ja
epähygieenisten olojen takia. Samoihin
aikoihin alkoi myös ensimmäinen laaja
hoitotieteellinen tutkimus maaseudun
pikkulasten hoidosta ja hyvinvoinnista,
minkä toteuttivat kiertävät neuvolat. (6)
Sairaalaverkosto oli sotien jälkeen
Suomessa puutteellinen, minkä seurauksena
kotisairaanhoitoa vahvistettiin.
(7) Tästä huolimatta terveystiedon saaminen
ei ollut tasa-arvoista väestössä.
Terveyserojen kaventamiseksi Suomeen
rakennettiin sairaalaverkosto 1950-1960
luvuilla. Tällä uudistustyöllä tavoiteltiin
laajempaa kehitystyötä ihmisten elinolosuhteiden
parantamiseksi ja terveyden
edistämiseksi. Suomen terveyspalvelut
rakentuivat huimasti kolmen vuosikymmenen
ajan. Suomi kehittyi sotavuosien
kaaoksesta hyvinvointivaltioksi 1980-luvulla,
ja WHO nimesi Suomen terveyspalveluiden
mallimaaksi. (6)
Vaikka terveyspalvelut kehittyivät ja
terveyserot alkoivat kaventua, voidaan
todeta, että sairaalahierarkia ja sen johtamiskulttuuri
pysyivät kuitenkin lähes
muuttumattomana vuosisatojen ajan.
Hoitotyön kehittäminen on noudattanut
pitkälti lääketieteen kehittymistä. Potilaiden
kokonaisvaltainen
kohtaaminen ja hoidon
laadun kehittäminen ovat
kuitenkin olleet juuri hoitotyön
johtajien kykyä
nähdä ja johtaa hoitotyötä systeemisesti
sekä hoitotyön johtajien rohkeutta irrottautua
osittain lääketieteen kehityssuunnista.
Tämä näkyy varsinkin 1960-luvulle
tultaessa, ja erityisesti 1980-luvulla, jolloin
ihminen nähtiin koostuvan fyysisestä,
psyykkisestä ja sielullisesta kokonaisuudesta.
Myös oman tieteenalan saaminen
on ollut merkittävää hoitotyön kehittämisen
johtamisessa. Tehtäväkeskeisyyden
sijaan hoitotyössä tavoiteltiin 1980-luvulta
lähtien yksilökeskeisyyttä, jossa
sairaanhoitajat olivat potilaan rinnalla
kulkijoita. Vaikka hoitotyön johtajat ja
hoitotieteilijät tavoittelivat oman profession
ja tieteen kehittymistä 1980-luvulla,
eivät lääketieteen edustajat antaneet yksimielisesti
hoitohenkilöstölle ja hoitotieteelle
tasa-arvoista asemaa. (5)
Toisen maailmansodan jälkeen hoitotyön
johtamisesta ja työnkuvan muuttumisesta
tiedetään, että ylihoitajien
tehtäviä on siirtynyt osastonhoitajille ja
näin myös osastonhoitajien tehtävät ovat
osaltaan etääntyneet potilastyöstä. Hoitotyön
teorioiden ja mallien aikaa oli 1990-
luku. Vuosituhannen alkua on puolestaan
leimannut teknologia ja digitaalisuus. Tämän
päivän hoitotyön johtamisessa korostuvat
henkilöstöhallinnollisten tehtävien
MINNA ELOMAA-KRAPU
TtT, innovaatiojohtaja,
Metropolia Ammattikorkeakoulu
Historiajutut jatkuvat vuonna
2020. Niillä juhlistetaan sairaanhoitajien
ja kätilöiden vuotta.
HOITOTYÖN JOHTAJIEN
TYÖTEHTÄVÄT LAAJENIVAT
SOTIEN JÄLKEEN.
lisäksi hoitotyön laatu, potilasturvallisuus
sekä asiakaslähtöisten hoitotyön prosessien
kehittäminen.
Hierarkkisesta johtamisesta
kohti kumppanuutta
Onko suomalaisen hoitotyön kehittäminen
ja sen johtaminen edelleen alisteisessa
asemassa suhteessa lääkäreihin ja
lääketieteeseen? Väestön kokonaisvaltainen
hoitaminen sekä terveyspalveluiden
kehittäminen edellyttävät monialaista
vuoropuhelua sekä tasa-arvoista kumppanuutta
hoitajien ja lääkäreiden välillä.
Monitieteisyydellä ja -alaisuudella on
merkittävä rooli globaalien haasteiden
ratkaisemisessa. Byrokraattinen, hierarkkinen
ja valtasuhteiltaan epäselvä järjestelmä
on haaste, mikäli Suomessa tavoitellaan
aidosti asiakaslähtöisiä sosiaali- ja
terveyspalveluita, hoitotyön kehittämistä
systeemisesti ja sosiaali- ja terveysalan
innovaatioiden mahdollistamista.