Täydellinen viikonloppu
TEKSTI: MERITTA KOIVISTO VEILLEUX
TÄMÄN minä laitan päälleni, kun minä menen
sinne, Martta päätti viikatessaan matkalaukkuunsa
valkoista t-paitaa, jonka rintamuksessa
pienet hopeapisteet kiiltelivät
kuin kiteinen lumi. Tosin minulla on aikaa
vain pitkä viikonloppu. Väliäkö sillä, kyllä
minä ehdin näkemään kaiken: Empire State
Buildingin, Vapaudenpatsaan, Rockefeller
Centerin, Apollo-teatterin, Brooklyn Bridgen,
Radio City Music Hallin...
Niitä hän oli ajatellut, kun hän mutusteli
makkaraleipiä lounaaksi, vaikka huoneeseen
leijaili työmaaruokalasta ihana stroganoffin
tuoksu. Muista, Martta, että neljä euroa
yhdeksänkymmentäviisi senttiä tarkoittaa,
että hillitessäsi kiusauksesi olet lähes viisi
euroa lähempänä päämäärääsi. Niin hän oli
torjunut mielihalunsa kerta toisensa jälkeen
ja sujauttanut säästämänsä setelit kirjekuoreen.
Vuoden ajan.
Lähes yhtä kauan hän oli pystynyt pitämään
matkan salaisena haaveenaan työpaikallaan
Matexin muovitehtaalla. Nyt häntä
harmitti, että viikko sitten hän oli lipsauttanut
lähdöstään Annelille.
”Martta lähtee Amerikkaan”, tämä oli
heti kuuluttanut, ja hän oli joutunut kysymysryöpyn
kohteeksi.
”Onko jotain tapahtunut? Ethän sinä
ikinä käy missään.”
Totta, hän oli 56-vuotias eikä ollut koskaan
matkustanut edes lentokoneella.
”Martalla taitaa olla treffit jonkun nettimiehen
kanssa”, Anneli oli kiusoitellut. Eikä
hän ollut suostunut sanomaan sanaakaan.
Lentokoneessa Martan suupielet kohosivat
tahtomattaan, ja hän yritti hillitä innostustaan.
Lopeta jo, Martta. Kohta sinä
näytät siltä keltaiselta amerikkalaiselta rintamerkiltä.
Jossain vaiheessa hän oli nojannut päänsä
pehmeään tyynyyn ja nukahtanut.
”Rouva, alamme laskeutua”, lentoemäntä
oli ravistellut olkapäästä. Oltiinko jo valtameren
toisella puolella?
Hän kurkki uteliaana koneen ikkunasta
valtavaa kaupunkia. Ties vaikka siellä filmattaisiin
tänä viikonloppuna.
Kun Manhattan sukelsi näkyviin bussin
ikkunasta, Martta istui kädet sylissä ja tuijotti
mykistyneenä pilvenpiirtäjiä, Brooklyn
Bridgea... Minä olen täällä enkä elokuvakatsomossa,
hän sanoi hiljaa itsekseen, minä,
Martta Aaltonen.
”Miss”, Martta kuuli kiihkeän miesäänen
sanovan, kun hän nousi bussista katukäytävälle.
Hän kääntyi uteliaana katsomaan,
vaikka tiesi, ettei puhuttelu koskenut
häntä. Pitkänhuiskea partaveikko harppoi
häntä kohti.
”Miss”, mies sanoi uudestaan ja katsoi
häntä, Marttaa, suoraan silmiin.
”I am sorry, you mean not me”, Martta
vastasi ja puristi muovisen matkalaukkunsa
kahvoja. Ties vaikka mies nappaisi
laukun mukaansa; metropolissa kaikki oli
mahdollista.
”PERFECT!”, mies huudahti iloisesti.
Parin korttelin päässä filmattiin, ja kahvilanpitäjän
rooliin tarvittiin näyttelijä sairastuneen
tilalle. Martta sopisi täydellisesti
esittämään tšekkiläistä Ruzenaa, ja jokainen
hukattu minuutti olisi satojentuhansien menetys
tuotantoyhtiölle.
Vaaleanpunaisessa nailontakissa, pieni
ruutuhilkka päässä tupeerattu ja meikattu
Martta katseli kahvilan tuolilla kuvauspaikan
kuumeista hyörinää: sinne tänne juoksentelevia
tärkeän näköisiä ihmisiä, miehiä, jotka
asensivat valoja, toisia, jotka pitelivät suuria
filttereitä lamppujen edessä ja saivat kahvilan
näyttämään siltä kuin ulkona paistaisi kuu,
vaikka ilta oli vasta aluillaan. Hän tarkkaili
vihreätukkaista meikkitaiteilijaa, joka etsi
kuumeisen kiihkeästi jotain pakkauksistaan
ja juoksi ulkona odottavaan traileriin.
Kun Martta seisoi kassan takana valtavan
kameran silmän tuijoteltavana kuolemanhiljaisuuden
vallitessa, hän aisti läsnäolijoiden
pidättelevän hengitystään. Sitten trailerin ovi
aukesi. Martan polvissa tuntui pehmoinen
notkahdus; näkikö hän oikein, oliko mies se
näyttelijä siitä... Mutta Martta piti pintansa,
katsoi tiukasti vastanäyttelijää silmiin ja
sanoi repliikkinsä: ”You are too late, I close.”
Yhdennentoista kerran jälkeen Martta
vilkaisi kelloa, se näytti lähes kahta aamuyöllä.
”Too late, I close”, hän sanoi, kun hänen
vuoronsa jälleen tuli. Samassa häneltä
pääsi makea haukotus. ”CUT, PERFECT!”,
partaveikko kiljaisi.
Neljännen kuvauspäivän iltana Martta
pakkasi hotellihuoneen hiljaisuudessa
matkalaukkuaan ja jäi katsomaan viikattua
valkoista t-paitaansa. En sitten nähnyt
koko New Yorkin kaupungista muuta kuin
yhden öisen kulissikahvilan. En käynyt edes
Vapaudenpatsaalla puhumattakaan Rockefeller
Centeristä, Apollo-teatterista ja muusta.
Brooklynin sillankin näin vain bussin ikkunasta,
mutta väliäkö sillä? Minä, Martta
Aaltonen, olen nyt loppuelämäni osa New
Yorkia.
Täydellistä, Martta tuumasi ja napsautti
matkalaukkunsa lukot kiinni.
Meritta Koivisto Veilleux on kirjailija, joka
on toimittanut mm. televisiodokumentteja,
käsikirjoittanut ja ohjannut lyhytelokuvia.
Hän on myös Helsingin SAY:n hallituksen
jäsen.
Täydellinen viikonloppu-novelli on julkaistu
Finnairin Blue Wings-lehdessä vuonna 2008.
KESÄNOVELLI
38 SUOMI – USA