Järvinen järkeilee
KEILAAJA | 47
Joulukuussa 1977
Lajimme Hall of Fameen juuri valittu, vuonna 2010
edesmennyt SKL:n entinen puheenjohtaja Eero Routamo
kirjoitti joulukuun 1977 Keilaaja-lehden etusivulla
monista mieltään askarruttavista asioista otsikolla
”Kansainväliset keilailuhuolet”. Kuinka ollakaan, yksi
huolista liittyi olympialaisiin.
Routamoa mietitytti lähinnä keilailun amatöörisäännöt.
Että jos keilailu muuttaisi amatöörisääntöään, voisiko se päästä
Kansainvälisen Olympiakomitean jäseneksi ja sitä kautta jossain
vaiheessa myös kisoihin. Toisaalta hän näki uhkana, ettei
keilailun amatöörisääntöjen muutos kuitenkaan takaisi mitään,
vaan voisi jopa
haitata keilailua. Lisäksi
Routamo näki,
että olympiakisojen
aikana olisi vaikea
päästä julkisuuteen,
”kun lehdet ja TV
ovat täynnä muita lajeja”. Myös epämääräinen raha kisojen
kulisseissa vaivasi.
Minun puheenjohtajakaudellani KOK viestitti, että keilailun
pitäisi saada lisää katsojia, sponsoreita, televisiota ja Afrikan
maita mukaan, jotta portit olympialaisiin aukenisivat. Ja
olihan se jo aika lähellä, kun Tokion 2020 kisojen lajiportteja
raoteltiin. Mutta muun muassa lainelautailu, rullalautailu ja
kiipeily ajoivat valitsijoiden mielestä keilailun ohitse.
Keilailun nykyisestä olympiatilanteesta en ole enää aivan
parhailla tiedon lähteillä. Mielestäni asiaa saattaisi kuitenkin
edistää se, jos kansainvälisen keilailuliiton nykyinen puheenjohtaja
vaihtuisi seuraavassa World Bowlingin konferenssissa.
Olen ymmärtänyt, että Suomen liiton puheenjohtajaa Perttu
Jussilaa on haluttu sovittaa tähän vaativaan tehtävään.
xxx
Routamon ohella toinen tuon ajan keilailujohtaja, SKL:n silloinen
toiminnanjohtaja Aapo Laitinen, pohdiskeli samassa
lehdessä omalla palstallaan lajimme kilpailutoimintaa. Se kun
on hänen mielestään ”keilailun ehdoton suola ja sen välttämätön
käynnissä pitäjä”.
Laitinen halusi lisää kilpakeilaajia radoille ja antoi kehotuksen:
Keksikää, hyvät ihmiset, uusia kilpailumuotoja keilaajien
suurille joukoille liittojenne ja hallienne puitteissa!
Kokeilkaa, kokeilkaa, älkää ”ajako raiteissa”.
Eipä tuo mielestäni juurikaan, jos ollenkaan, eroa siitä,
miten nykyisellä harrastajalisenssisillä halutaan aktivoida
uusia kilpakeilaajia. Paikalliset vahvuudet ja osaamiset kunniaan.
Valtakunnan liitto voi luoda puitteet ja suuntaviivat,
mutta toivottavasti paikallisesti tiedetään, mikä missäkin päin
Suomea on toimivaa.
xxx
Mainitun Keilaaja-lehden takasivulta löytyi mielenkiintoinen
kilpailuilmoitus palkintojen osalta. Lahdessa alkuvuodesta
1978 järjestetyssä kilpailussa palkintoina
oli Suomen valtion obligaatioita. Tuohon
aikaanhan ei kisoissa rahapalkintoja
juuri ollut, vaan ykköspalkintona oli
hyvin usein 1970-luvun lopullakin
vielä kohtuullisen vetovoimainen väritelevisio.
Yhtä tällaista kilpailua, silloisella
kotipaikkakunnallani
Kuusankoskella keilattua
Blaupunkt-kisaa muuten
mainostettiinkin kyseisessä
lehdessä. Kiinnitin
huomiota kisan tasoituksiin.
Kuuteen sarjaan
B-luokkalainen sai
30, C-luokkalainen 70
ja D-luokkalainen kolmella
huutomerkillä varustettuna
”huikeat” 110
pistettä tasoitusta. Nykypäivänä
nuo huutomerkit
taitaisivat tarkoittaa päinvastaisesta
kuin tuolloin…
Niin, mutta mitä oikein annettiin
palkinnoksi, kun valtion
obligaatioita annettiin? Valtion
velkakirjoja. Eli Suomi oli palkinnonsaajalle
palkintosumman
verran velkaa ja maksoi velalle
vielä vuosittaista korkoa – ja toki
ajallaan koko velankin.
Harri Järvinen
”Pitäisi saada lisää katsojia,
sponsoreita, televisiota ja
Afrikan maita.”