”TAP, what’s wrong?”, kysyi minulta tyttö amerikkalaisen
koulun käytävällä syyskuussa 1966. Olin uusi
vaihto-oppilas koulussa. ”How come, I’m just fine?”,
eli miten niin, kysyin pölmistyneenä. Eihän minua mielestäni
mikään vaivannut. ”Miksi sitten et hymyile?”,
selvensi uusi tuttavuuteni viattomin silmin. Keskustelusta
viisastuneena päätin alkaa hymyillä enemmän.
Suupieleni olivat kipeät seuraavat pari viikkoa.
Tapahtuma auttoi minua ymmärtämään eroja suomalaisen
ja amerikkalaisen kulttuurin välillä. Samanlaisen
opetuksen sain vuotta myöhemmin. Kun palasin
Suomeen, ihmettelin, miksi ihmiset vaikuttavat niin
tympeän vakavilta. Olin vuoden aikana omaksunut
amerikkalaisen positiivisuutta heijastavan kehonkielen,
johon kuului hymyileminen vieraille.
YK:n laaja tutkimus nimesi hiljan Suomen maailman
onnellisemmaksi maaksi. USA oli sijalla 19 ja sen
sijoitus heikkeni. Tutkimus johti laajaan kommentointiin
niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Eiväthän
suomalaiset vaikuta lainkaan onnellisilta, tuskin
hymyilevätkään, totesivat monet kommentaattorit.
Amerikkalaisten ihmetys varmaankin osin johtui siitä,
että juuri kansalaisten onnellisuus asetettiin päämääräksi
jo maan itsenäisyysjulistuksessa (”Life, liberty
and pursuit of happiness”).
Suomi oli vielä 1960-luvulla valtavan paljon jäljessä
USA:ta taloudellisessa kehityksessään. Asuin vaihto-oppilaana
”sinikaulustyöntekijän” perheessä. Isällä oli yhden
miehen putkiurakoitsijayritys. Perheessä oli viisi lasta,
koira, omakotitalo ja kolme autoa. Kouluni oli kunnallinen
high school, jonka oppilaista viidennes oli mustia. Koulu
oli rauhallinen. Elin idyllissä, jota me Suomessa ihailimme.
Jo 1960-luvulla alkoi amerikkalaisen yhteiskunnan
onnellisuutta rapauttava kehitys. Keskiluokan reaalitulojen
kasvu pysähtyi vuosikymmeniksi. Kuitenkin
työn tuottavuus, talouskasvun avaintekijä, maassa on
jatkanut kasvuaan. Seurauksena on ollut tuloerojen valtava
kasvu. Keskiluokka kipuilee, vaikka talous kasvaa
ja työttömyys on alhainen. Perheiden rahat eivät riitä
terveydenhoidon ja koulutuksen kustannusten noustua
reaalituloja selvästi nopeammin.
Vietnamin sota ja samanaikaisesti puhjenneet rotuongelmat
kyseenalaistivat myös 60-luvulta alkaen
noudatettua politiikkaa - sekä demokraattisten että republikaanisten
presidenttien aikana. Poliittisen polarisoitumisen
siemenet kylvettiin siis jo vuosikymmeniä sitten.
Uutta nykytilanteessa on se, että pelko(!) on noussut
keskiluokan onnellisuutta erityisesti kalvavaksi
tekijäksi. 60-luvulla pelättiin lähinnä ydinsotaa ja
Neuvostoliittoa. Kun on tutkittu, mikä sai vanhojen
teollisuusalueiden perinteisiä demokraatteja siirtymään
Donald Trumpin taakse vuoden 2016 vaaleissa,
UUSI KOLUMNI
Kansakuntien onnellisuudesta
keskeiseksi selittäväksi tekijäksi nousee pelko oman
sosiaalisen aseman menettämisestä.
Ei siis niinkään oman talouden huono kehitys. Maahanmuutto,
vähemmistöjen roolin kasvu, perinteisten
arvojen horjuminen, pelko työpaikan menetyksestä, ja
muut koetut uhat omalle asemalle saivat äänestäjiä siirtymään
Trumpin taakse. Pelkoa on ollut helppo lietsoa ja
ylläpitää Yhdysvaltojen nykyisessä äärimmilleen tulehtuneessa
ja polarisoituneessa poliittisessa ilmapiirissä.
Suomikin on kokenut valtavan muutoksen kuluneina
vuosikymmeninä. Suomalaisten onnellisuuden taustalla
on ennen muuta se, ettei kansalaisten tarvitse pelätä.
Synnytetty pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta sosiaalietuineen
ja koulutusjärjestelmineen on taannut kansalaisille
verrattain tasavertaiset ja turvalliset mahdollisuudet
onnellisuuden tavoitteluun. Harva haikailee vanhan
perään. Työmarkkinapolitiikassa on yleisesti hyväksytty
periaate, että palkankorotusten tulee noudattaa tuottavuuden
kehitystä. Tuloerot ovat maailmanmitassa pieniä.
Ei Suomi tietenkään mikään Shangri-La ole. Itse
kutsuisin Suomea ”maailman vähiten ahdistuneeksi
kansaksi” onnellisimman maan asemesta. Kansalaisten
suuri enemmistö elää arkeaan vapaana pelosta.
Tämä antaisi jo aihetta hymyilemisen yleistymiseen!
Tapani Kaskeala on ekonomistin koulutuksen saanut kansainvälisen rahoituksen ja kaupan tuntija. Ennen
eläköitymistään hän työskenteli Lontoossa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan jäsenenä.
Kaskeala tarkkailee maailmaa ja erityisesti Yhdysvaltoja nyt Floridasta käsin, jossa hänen vaimonsa Mia Hagman
toimii suomalaisen seurakunnan pastorina.
SAM MAGAZINE 2/19 | 31