ASTUIN M/S Seven Seas-laivaan Rotterdamissa kesällä
1966 suuntana New York. Olin 18-vuotias vaihto-oppilas
ja lähdössä ensimmäiselle Amerikan-matkalleni
sekä toiselle ulkomaanmatkalleni. Ruotsissa olin käynyt
aiemmin.
Osasin tuskin arvata tuolloin, että tulisin asumaan
Yhdysvalloissa viisi kertaa seuraavien 50 vuoden aikana.
Tai että asuisin seitsemässä ja kävisin lähes sadassa
maassa elämäni aikana.
Vaihto-oppilasvuosi mullisti elämäni ja antoi sille
suunnan. Matka Yhdysvaltoihin oli 1960-luvulla vielä
varsin harvinaista. Olin ensimmäinen vaihto-oppilas
suomalaisen kouluni historiassa. Vuosi Amerikassa
avarsin maailmaani ja pohjusti kansainvälistä työuraani.
Olen edelleen kiitollinen vanhemmilleni minulle
avautuneesta mahdollisuudesta. Vaihto-oppilasvuosi
on ollut jälkeenpäin arvioituna elämäni paras vuosi.
Kävin amerikkalaista high schoolia Philadelphian
kupeessa. Koska olin aloittanut kouluni Suomessa
normaalia nuorempana, minulla oli jo suomalainen
ylioppilastutkinto. Niinpä saatoin amerikkalaisessa
koulussani keskittyä aineisiin, joita suomalainen koulu
ei ollut tarjonnut. Näitä olivat muun muassa kansantaloustiede,
valtio-oppi, englannin kirjallisuushistoria ja
kirjoittaminen, puhetaito sekä ranskan kieli. Kaikista
näistä on minulle ollut suurta hyötyä myöhemmissä
vaiheissa.
Akateemisia oppeja ja parantunutta kielitaitoa tärkeämpi
hyöty vaihto-oppilasvuodesta tuli kuitenkin
kulttuurillisen avartumisen, kasvaneen itsetunnon ja
sosiaalisten valmiuksien kehittymisen kautta. Ujosta
suomalaispojasta muovautui ekstrovertti, uusista
kulttuureista kiinnostunut ja niitä uteliaisuudella
tarkasteleva nuori mies. Vaihto-oppilastoiminta ja
opiskelijavaihto ovatkin mielestäni parasta kansainvälisyyskasvatusta,
mitä nuorille on tarjolla.
Vaihto-oppilasvuosi tutustutti minua myös amerikkalaiseen
vapaaehtoistoimintaan, joka on tämän
SAM Magazinen numeron teema. Koko vaihto-oppilastoiminta
sinänsä nojaa vahvasti vapaaehtoistyöhön.
Ilman vastaanottavien perheiden ja niitä tukevien kansalaisjärjestöjen
panosta ei olisi mitään vaihto-oppilastoimintaa.
Toinen omakohtainen havaintoni vapaaehtoistyöstä
liittyi amerikkalaisten seurakuntien toimintaan. Vierailin
vuoden aikana kutsuttuna lukuisissa eri kirkoissa.
Tajusin jo silloin, että niiden elinvoimaisuus riippui
täysin seurakuntalaisten vapaaehtoistyöstä ja avustuksista.
Verotulojahan kirkot eivät Amerikassa saa.
Vaimoni työ Floridan suomalais-amerikkalaisen seu-
UUSI KOLUMNI
Opiskelijavaihto on parasta
kansainvälisyyskasvatusta
rakunnan johdossa on tyystin erilaista kuin pastorin
työ kotimaisessa seurakunnassa. Amerikkalaisen seurakunnan
pastorin onnistuminen riippuu yksinomaan
seurakuntalaisten mobilisoitumisesta vapaaehtoistyöhön.
Tässä meillä on Suomessa oppimista.
Suomalaiset tekevät länsieurooppalaisittain tutkimusten
mukaan runsaasti vapaaehtoistyötä: noin 40
prosenttia kansalaisista osallistuu siihen ja luku kasvaa
(HS 24.12.2018). Erityisen ilahduttavaa on, että nuorten
vapaaehtoistyö on lisääntynyt. Erään arvion mukaan
syynä saattaa olla, että kouluissa on ryhdytty katsomaan
vapaayhteistyötä opintosuorituksena. Tässä on
ehkä haettu mallia Yhdysvalloista, jossa muun muassa
korkeakoulujen hakukriteereissä vapaaehtoistyölle
pannaan erityistä painoarvoa.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta rakentuu
vahvasti yhteisvastuuseen, jossa verovaroin toteutettavat
toimet ovat keskiössä. Kansalaisilla on kuitenkin
myös voimakas halu henkilökohtaiseen auttamiseen.
Parhaimmillaan vapaaehtoistyö ja julkisin varoin toteutettavat
sosiaalipoliittiset ohjelmat aina täydentävät
toisiaan. Kumpiakin tarvitaan.
Tapani Kaskeala on ekonomistin koulutuksen saanut kansainvälisen rahoituksen ja kaupan tuntija. Ennen
eläköitymistään hän työskenteli Lontoossa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan jäsenenä.
Kaskeala tarkkailee maailmaa ja erityisesti Yhdysvaltoja nyt Floridasta käsin, jossa hänen vaimonsa
Mia Hagman toimii suomalaisen seurakunnan pastorina.
SAM MAGAZINE 1/19 | 29