Yhdysvallat on Trumpin kaudella hyödyntänyt
maan taloudellista valtaa sekä
vastustajiaan että liittolaisiaan vastaan.
Trumpin hallinto on entisestään kiihdyttänyt
pakotteiden käyttöä ulkopoliittisena
työkaluna, mistä näkyvimpiä esimerkkejä
ovat Venäjälle, Iranille ja Pohjois-Korealle
asetetut pakotteet.
Yhdysvaltoja on kritisoitu liittolaistensa
näkemysten sivuuttamisesta
pakotteita suunniteltaessa ja niiden
vaikutuksia arvioitaessa. Tullimaksujen
asettaminen eurooppalaiselle teräkselle
ja alumiinille sekä kiinalaisille tuotteille
on sekin osa samaista taloudellisen vallan
keinopakkia.
Samanaikaisesti Trumpin hallinto on
korostanut talouden turvallisuuspoliittista
ulottuvuutta edeltäjiään voimallisemmin.
Turvallisuusstrategiassa ja julkilausumissa
toistuvat esimerkiksi huoli
kiinalaisista infrastruktuuri-investoinneista
ja venäläisistä energiahankkeista
kolmansissa maissa.
Kiistanalaista
spektaakkelidiplomatiaa
Huomattavin muutos Yhdysvaltojen
ulkopolitiikassa on kuitenkin tapahtunut
suhteessa kansainväliseen
sääntöpohjaiseen järjestelmään. Trumpin
päätökset vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta,
YK:n kasvatus-, tiede-
ja kulttuurijärjestö Unescosta ja Iranin
ydinsopimuksesta ovat esimerkkejä tavasta,
jolla uusi hallinto suhtautuu monenvälisiin
sopimuksiin ja instituutioihin
– erityisesti niihin, jotka eivät suoraan
palvele sen rajattua näkemystä Yhdysvaltain
kansallisista intresseistä.
Kaiken lisäksi Trump on ollut presidenttinä
poikkeuksellisen hiljaa ihmisoikeus
ja demokratiakysymyksistä. Hän
on lämmitellyt suhteita autoritaarisiin
johtajiin ja puhuu mieluummin suvereeneista
valtioista, patriotismista ja sivilisaatiosta
kuin vapaudesta, ihmisoikeuksista
ja demokratiasta.
Trumpilaisen ulkopolitiikan selväpiirteisyyttä
mutkistaa presidentin
persoonallinen tapa hallita julkisuutta.
Trump varastaa päivittäin tiedotusvälineiden
huomion epäjohdonmukaisilla
ja kiistanalaisilla puheillaan – hän luo
ympärilleen kaoottisuuden ilmapiirin.
Samalla presidentti pyrkii rakentamaan
kansainvälisistä esiintymisistään massiivisia
mediatapahtumia, joissa huomio
kiinnittyy yhtä paljon häneen itseensä
kuin poliittiseen agendaan. Malliesimerkkejä
tästä spektaakkelidiplomatiasta
ovat Trumpin viimeaikaiset tapaamiset
Kim Jong-unin ja Vladimir Putinin
kanssa.
Johtajuuskriisi globaalissa
järjestelmässä
Yhdysvaltojen globaalin johtoaseman
kannalta trumpilaisella ulkopolitiikalla
voi olla pitkäaikaisia vaikutuksia. Erityisesti
Trumpin heittämä haaste kansainväliselle
sääntöpohjaiselle järjestelmälle
ja liberaaleille arvoille on saanut osakseen
arvostelua liittolaisilta ja Trumpin
kotimaisilta kriitikoilta.
Perinteisesti Yhdysvaltojen kansainvälinen
johtajuus on perustunut sekä
maan sotilaalliseen ja taloudelliseen valtaan
että valmiuteen sitoutua yhteisiin
pelisääntöihin ja instituutioihin. Keskittymällä
liikaa sotilaskoneiston rakentamiseen
ja taloudellisiin pakkokeinoihin
trumpilainen ulkopolitiikka uhkaa ruokkia
vastakkainasettelua ja luoda samalla
kahtalaisen johtajuuskriisin globaalissa
järjestelmässä.
Vaarana on, ettei Yhdysvallat enää
näyttäydy luotettavana johtajana, eivätkä
muut valtiot välttämättä ole halukkaita
seuraamaan mielivaltaisesti toimivaa
suurvaltaa.
Ville Sinkkonen on tutkija Ulkopoliittisen
instituutin Yhdysvaltojen politiikan ja vallan
tutkimuskeskuksessa. Näkemykset ovat
kirjoittajan omia.
© MATTI PORRE/OFFICE OF THE PRESIDENT OF THE REPUBLIC OF FINLAND
Tasavallan presidentti
Sauli Niinistö toimi
isäntä, kun Yhdysvaltojen
presidentti Donald
Trump ja Venäjän presidentti
Vladimir Putin
tapasivat Helsingin
huippukokouksessa 16.
heinäkuuta 2018.
SAM MAGAZINE 3/18 | 37