MIKROBIOLOGIA
Lapamato
satavuotiaassa Suomessa
10 Moodi 4/2017
TARU MERI
työskentelee Vitalaboratoriossa
ja tutkijana
Helsingin yliopistossa
Biotieteiden laitoksella.
ANTTI LAVIKAINEN
on kliininen opettaja
Medicumissa Helsingin
yliopiston Bakteriologian
ja immunologian osastolla
sekä työskentelee myös
HUSLABissa.
”Lapamato huoleton, kiitää halki suoliston,
peräsuolen pohjukassa kesämökki
on”, laulettiin 1970-luvulla koulun
pihalla Meksikon pikajuna -säveltä
mukaillen. Kotona isää ja äitiä renkutus
nauratti, ja kaikki lapsista aikuisiin tiesivät
tarkkaan, mistä laulussa on kyse.
Lapamato, kansallismadoksemmekin
usein nimetty heisimato, oli siihen asti ollut
maassamme hyvinkin yleinen ihmisen suoliston
asukki. Valistus ja vessakulttuurin kehittyminen
on kuitenkin ajanut madon ahtaalle
(1,2). Vielä sitä ei tarvitse lisätä kadonneiden
listalle, koska tartuntatapauksia
löytyy vuosittain muutamia kymmeniä (3).
Tässä katsauksessa kerromme lapamadosta
ihmisen loisena ja loisen ja isännän yhteisestä
taipaleesta viimeisen sadan vuoden
ajalta.
Leveiden heisimatojen lavea heimo
Lapamatoa eli leveää heisimatoa on kutsuttu
monilla nimillä, kuten pinetti, alve ja lettimato
(4). Myös tieteellisiä nimiä on ollut
useita, joista yli sadan vuoden ajan on ollut
yleisesti käytössä Diphyllobothrium latum
(lat. latum, leveä). Aivan tuore geenisekvenssien
vertailu kuitenkin järjestelee
Diphyllobothriidae-heimon sukulaisuussuhteet
ja taksonomian uusiksi: merinisäkkäiden
madot jäävät Diphyllobothrium-sukuun,
mutta äärikonservatiivisen nomenklatuurin
mukaisesti lapamadollemme palautetaan
varhaisempi nimi Dibothriocephalus latus
(5). Lyhennetyssä muodossa nimeen ei
onneksi tule kuin yhden kirjaimen ero (D.
latum vs. D. latus).
Kuva 1. Lapamadon elinkierto. Pääisännän suolessa asuva mato munii munia, joista kypsymisen jälkeen
vapautuu ensimmäinen toukkamuoto. Toukkamuodon syö hankajalkainen, hankajalkaisen kala
ja huonosti kypsennetyn kalan ihminen. (Emojeita muokkasivat lääket. kand. Aura Partanen ja koululainen
Diphyllobothriidae-heimoon kuuluu useita
entisiä ja nykyisiä Diphyllobothriumeja ja Dibothriocephaluksia.
Lajien välillä on eroja väliisännissä
ja maantieteellisessä levinneisyydessä,
mutta pääisännän suhteen leveät heisimadot
eivät ole niin tarkkoja, sillä usein ne
voivat infektoida eri nisäkkäitä ja osa jopa lintuja
ja nisäkkäitä (6). Monet lajit voivat infektoida
myös ihmistä (Taulukko 1); näistä yleisimmin
D. latuksen lisäksi Dibothriocephalus
nihonkaiensis (ent. Diphyllobothrium nihonkaiense)
sekä Dibothriocephalus ursi (Diphyllobothrium
ursi) (6).
Miten lapamatotartunnan saa?
Monien parasiittien tapaan lapamadolla
on kiehtova elinkierto (Kuva 1). Mato asustaa
pääisännän suolessa ja tuottaa isännän
ulosteeseen munia. Kypsyäkseen munien
pitää päästä muutamaksi päiväksi makeaan
veteen. Munan sisällä lymynnyt coracidium
toukka vapautuu ja pääsee hankajalkaisen
ruuaksi. Hankajalkaisessa lapamadon
toukka siirtyy suolesta ruumiinonteloon ja kehittyy
procercoidi-muodoksi. Tämän saa hankajalkaisen
nappaava kala, jossa lapamadon
plerocercoidi-muoto siirtyy yleisimmin lihakseen.
Tämä toukka-aste siirtyy edelleen ravintoketjussa
isompiin kaloihin.
Jo ulkohuussien aikaan oli lapamadon
munilla mitä ilmeisimmin mainiot mahdollisuudet
kulkeutua vesistöihin. Kehityksen
myötä keksittiin varsinainen piristysruiske,
vesiklosetti, omituinen systeemi jossa
puhtaaseen veteen ulostaminen nähtiin
järkeväksi. Syntyvistä jätekuormista päästiin
aluksi eroon johtamalla vedet eteenpäin
vaikkapa ojaan tai lähimpään jokeen, makeaan
veteen siis, mikä entisestään suosi lapamadon
elämää (1). Nykyiset saostamiset,
muut jäteveden puhdistamismenetelmät ja
riittävän suuriksi mitoitetut puhdistamot estävät
parasiitin pääsyn viemäreistä vesistöihin.
Lapamadon on uskottu kehittyvän ihmiseen
itsestään tai jopa Jumalan rankaisuna
syntisille (7,8). 1800-luvulla tutkimukset paljastivat,
että tämä rangaistus langetettiin sisävesikalojen
syömisestä (7). Parasiitin merkittävimmät
väli-isännät, joiden syöntiin valtaosa
tartunnoista on liittynyt, ovat hauki, made,
ahven ja kiiski (9). Särkikalat katsotaan
vaarattomiksi (Kuva 2). Kuhan merkitystä
Otso Meri).