18 ADVOK A AT TI / 6-2017 henkilö kuvassa
”EN OLE TENTTIKESKEINEN.
KUKAAN EI HALUA KIRJOITTAA HUONOJA
VASTAUKSIA, ENKÄ MINÄ JAKSA LUKEA NIITÄ.”
LEHTINEN HALUAISI OPISKELIJOIDEN KIINNOSTUVAN
monenlaisista asianajajan tehtävistä ja rooleista – ei pelkästään
vaikkapa pääkaupungin suurten toimistojen
asianajajaroolista. Hänen tavoitteenaan on antaa heille
eväitä opiskeluajaksi, jotta he pystyvät rakentamaan
omanlaisensa maailman. Yksi tärkeimmistä asioista on
realistisen kuvan antaminen asianajotyöstä.
– Monen käsitys tästä työstä perustuu amerikkalaisiin
tv-sarjoihin ja elokuviin, joissa työ näyttäytyy leppoisana
ja suurin osa työajasta kuluu toimiston henkilökunnan
sisäisten riitojen ja työntekijöiden henkilökohtaisten ongelmien
selvittämiseen ja vain prosentti asiakastyöhön.
Sellainen toimisto ei tekisi kummoista liikevaihtoa, hän
kärjistää naurahtaen.
Lehtinen vie opiskelijoille viestiä siitä, että asianajotyö
on asiakkaan auttamista eikä kikkailua. Rutiiniluonteiset
tehtävät eivät ole mediaseksikkäitä, joten niistä ei saisi
viihdesarjaa. Sellaisia töitä osuu kuitenkin kaikkien eteen
oikeussalidraamoja enemmän – ja hyvä niin. Hän haluaa
painottaa myös ammattietiikkaa ja hyvää asianajajatapaa,
mitkä tarkoittavat ehdotonta lojaalisuutta asiakkaille.
OPETUSMETODEISSA HÄN EI NOJAA vanhoihin perinteisiin.
– En ole tippaakaan tenttikeskeinen ihminen. Uskoakseni
kukaan ei halua kirjoittaa huonoja vastauksia – enkä minä
jaksa lukea niitä. Ulkoa oppiminen ei kehitä työelämävalmiuksia.
Sen sijaan aion korostaa tiedonhaun sekä tiedon
ymmärtämisen ja soveltamisen merkitystä, hän toteaa.
Lehtinen ei halua myöskään pitää pelkästään massa-
luentoja, joissa hän puhuisi ja muut tekisivät muistiinpanoja.
– Nykyisin on käytettävissä erilaisia digitaalisia alustoja,
joissa voi keskustella ja jakaa tietoa. Tätähän työelämässäkin
tehdään päivittäin. Opiskelijoita on perehdytettävä
tällaisiin toimintamalleihin hyvissä ajoin. Töissä ei ole
merkitystä sillä, kuinka paljon nippelitietoa osaa ulkoa.
Tärkeämpää on esimerkiksi päätöksenteko siitä, miten
uusi tehtävä jaetaan, jotta saadaan aikaan mahdollisimman
hyvä lopputulos.
Teoriatiedon pänttäämisen rinnalle hän nostaisi konkreettisten
asianajoprojektien läpiviemisen pala palalta.
Näin opiskelijat pääsisivät näkemään käytännössä, mistä
asianajajan työ rakentuu.
– Jos yliopistollisessa tentissä kysytään ”venematkasta
paikasta A paikkaan B”, parhaat pisteet saa vastaus, jossa
osataan reitin lisäksi kertoa, mitä kaikkea matkan varrella
näkyy ja mitä kaikkea siihen liittyy. Työelämässä asianajajan
asiakasta ei yleensä kiinnosta, ”mitä saaria on oikealla
ja millaisia kareja on vasemmalla”. Häntä kiinnostaa päästä
perille mahdollisimman nopeasti ja hyvävoimaisena.
Asiakas maksaa vain siitä, ei sivureiteistä. Opiskelijoille
tulee opettaa, mikä asianajajan työssä on olennaista ja
miten perustella olennaisen valinta juridisesti tai muutoin
tieteen keinoin.
Nuorten on hyödyllistä tietää varsinaisen työn ja asianajajaoikeuden
lisäksi joitakin asianajotoiminnan kirjoittamattomia
käytäntöjä. Lehtinen sanoo olevansa sen verran
vanhan liiton ihminen, että hänen mielestään juristeilla,
kuten lääkäreilläkin, ulkoinen olemus tuo uskottavuutta
ja luotettavuutta.
– Etenkään ulkomaisia asiakkaita ei oteta vastaan farkut
jalassa, eivätkä rei’itetyt tai tatuoidut kasvot kuulu asianajajan
habitus-olettamaan, hän antaa esimerkkejä.
VIIME AIKOINA on uutisoitu korkeakoulujen sisäänpääsykriteerien
uudistamisesta. Oikeustieteelliseen on aiemmin
voinut päästä ylioppilastodistuksen ja tiedekunnan järjestämän
pääsykokeen yhteispisteillä. Vuodesta 2019 alkaen
oikeustieteellisellekin alalle avataan todistusvalinta, mikä
tarkoittaa sitä, että tiedekunnan ovet aukeavat riittävän
hyvällä ylioppilastodistuksella ilman pääsykoetta. Osa
opiskelijoista valitaan puolestaan pelkän pääsykokeen
perusteella. Yhteispisteistä luovutaan. Pääsykokeeseen
luettava materiaali vähenee reilusti, samoin lukuaika, sillä
pääsykoekirjat ilmoitetaan myöhemmin kuin tähän asti.
Lehtinen on huolissaan, vaikeuttaako uudistus entisestään
miesten pääsyä oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Hänestä
kaikkien oikeustieteen opiskelijoiden tulisi muutoinkin
läpäistä jonkinlainen pääsykoe.
– Siinä mitataan kykyä keskittyä, lukea ja omaksua nimenomaan
oikeustiedettä ja oikeudellista tekstiä. Jos halutaan
löytää alalle paras mahdollinen opiskelija-aines, niin onko
tämä uusi systeemi oikea keino? Mikään ylioppilaskirjoituksissa
kirjoitettu aine ei suoraan kerro, miten henkilö
menestyisi juuri oikeustieteen opinnoissa.
Useamman laudaturin kirjoittajallakaan ei välttämättä
riitä motivaatio viedä opintoja päätökseen, jos alalle on
tultu kevyin perustein tai väärin luuloin. Pääsykokeeseen
lukiessa näkee jo vähän, mistä oikeustieteessä on kyse.
Silloin ehtii vielä muuttaa mieltään ja pyrkiä johonkin
muualle, jos ala ei sittenkään kiinnosta tarpeeksi.
– Suoraan lukiosta yo-todistuksella sisään tulevilla ”huippuyksilöillä”
voi olla kaikesta huolimatta aivan väärä käsitys
oikeustieteestä ja sen opiskelusta, mikä voi johtaa jopa
opintojen keskeyttämiseen, Lehtinen pohtii.
Kaiken kaikkiaan Lehtinen odottaa tammikuussa alkavia
uusia tehtäviä innolla.
– On hienoa päästä hoitamaan asianajajaoikeuden työelämäprofessuuria
yliopistolle sekä siirtämään opiskelijoille
tietoa ja taitoa asianajomaailmasta. Samalla on kunnia liittyä
osaksi Helsingin yliopiston kansainvälisestikin arvostettua
tutkimus- ja asiantuntijaorganisaatiota.