telu, vertauskuvat, sanaleikit ja ironia.
Populismin ja huumorin yhdistämi-nen
on ollut usein menestyksekäs resepti
käytännössä. Ukrainan presidentti Volo-dymyr
Zelensky, Slovenian pääministeri
Marjan Šarec ja Guatemalan vastaväis-tynyt
presidentti Jimmy Morales ovat
kaikki koomikkotaustaisia populisteja.
Myös hallituksessa tällä hetkellä ole-van
Italian Viiden tähden liikkeen pe-rustaja
Beppe Grillo on entinen stand
up -koomikko.
Varsinaisten koomikkotaustaisten
poliitikkojen lisäksi useat populistijoh-tajat
Iso Britannian Nigel Faragesta Hol-lannin
Thierry Baudetiin ovatkin värit-täneet
esiintymisiään ivailulla. Suomessa
taas Timo Soinin poliittisen uran yksi
peruspilareista olivat soinismeiksikin
kutsutut sutkautukset. Myös Perussuo-malaisten
nykyinen puheenjohtaja Jussi
Halla-aho on jatkanut blogistaan tut-tua
sarkastista piikittelyään Twitterissä.
Huumorin varjolla heitellyt herjat
ovat käteviä, sillä ne voidaan kuitata
”vain vitseiksi” ja kriitikot ymmärtä-mättömiksi
tosikoiksi. Kun kansanedus-taja
Olli Mäenpää (Ps.) vertasi kesäkuus-sa
2019 eduskunnassa maahanmuuttajia
vieraslajeihin ja asiasta nousi kohu, hä-nen
puoluetoverinsa kehystivät puheet
huumoriksi. Huhtikuussa Trump häm-mensi
maailmaa ehdottamalla lehdis-tötilaisuudessa,
että desinfiointiaineen
ruiskuttamista ihmiskehoon tulisi tutkia
mahdollisena koronaviruksen hoitokei-nona.
Seuraavana päivänä hän sanoi, että
puheet olivat sarkastisia heittoja, joil-la
hän testasi, miten toimittajat niihin
reagoivat. Toimittajat ympäri maailmaa
ovatkin kipuilleet, kuinka raportoida
populistien möläytyksiä.
Populistinen tyyli ja huumori eivät
toki ole vain populisteina pidettyjen po-liitikkojen
yksinoikeus. Myös tavalliset
poliitikot vitsailevat ja esiintyvät kansan
puolustajina. Populistinen tyyli onkin
ymmärrettävä jatkumona ja suhteessa
teknokraattiseen, hillitympään tyyliin,
jota perinteisemmät poliitikot useam-min
Politiikkaan liittyvä
huumori sosiaalisessa
mediassa monesti
mukailee tai syventää
jo olemassa olevia
jakolinjoja.
edustavat.
Politisoiva ja politisoituva huumori
Väitöskirjassani esitän, että nykyajan
mediavälitteisen poliittisen huumorin
kirjoa voidaan hahmottaa paremmin
jakamalla se kolmeen erilaiseen lajiin:
apoliittiseen huumoriin, politisoivaan
huumoriin ja politisoituvaan huumoriin.
Apoliittisessa huumorissa politiikkaa
käytetään huumorin lähteenä, mutta ei
oteta siihen kan-taa
tai tarjota kon-tekstia.
Esimerkki-nä
toimivat Jukka
Puotilan presi-dentti-
imitaatiot
tai late night -oh-jelmien
alkumono-logivitsit.
Politisoiva huu-mori
taas on jul-kista
viestintää,
jossa henkilö tai
ryhmä, enemmän
tai vähemmän tar-koituksellisesti,
pyrkii samanaikaisesti
sekä huvittamaan että ottamaan poliitti-sesti
kantaa. Tästä esimerkkeinä käyvät
aktivistien julkisuustempaukset kuten
vastamainokset, osa tviiteistä, blogeis-ta,
meemeistä ja poliitikkojen puheista,
sekä uutissatiirien pääjutut.
Politisoituva huumori taas tarkoittaa
huumorikohuja ja -kiistoja, joissa huu-morin
sisältö itsessään kyseenalaiste-taan
hyvän maun vastaisena, rasistisena
tai laittomana. Tunnetuimpia esimerk-kejä
ovat tanskalaislehti Jyllands-Pos-tenin
Muhammed-pilakuvista vuonna
2005 noussut skandaali ja Charlie Hebdo
-lehden tuotanto. Suomessa viimeksi
väännätettiin huumorin rajoista, kun
Vihreiden nykyinen kansanedustaja
Pirkka-Pekka Petelius pyysi anteek-si
vanhoja saamelaissketsejään viime
syksynä.
Naurun jälkeen?
Sekä politisoiva että politisoituva huu-mori
ovat lisääntyneet viimeisen vii-dentoista
vuoden aikana merkittävästi.
Demokratian kannalta on hyvä asia, että
kansalaiset voivat ilmaista mielipiteitään
ja keskustella asioista – myös humo-ristisesti
ja huumorista. Nokkeluudet
tuovat iloa usein muuten puisevaan po-litiikan
ilmaisuun. Lisäksi uutissatiirien
tai poliittisten meemien kaltaiset asian
ja viihteen hybridit voivat houkutella
nuoria ajankohtaisten asioiden pariin.
Tukijat ovat kuitenkin varoitelleet
huumorin ja laajemmin viihteen ”pi-meistä
puolista”. 1900-luvulla massa-viihteen
typerryttävistä ja passivoivista
vaikutuksista olivat vuoroin olleet huo-lissaan
niin saksalaiset kriittisen kou-lukunnan
tutkijat kuin amerikkalainen
mediateoreetikko Neil Postman, joka
julkaisi vuonna 1985 kuuluisan kirjansa
Amusing Ourselves to Death.
Osa satiiritutkijoista on myös esittä-nyt,
että jatkuva valtaapitävien ja leh-distön
kritiikki voi
ruokkia epäluot-tamusta
hallin-toa
ja uutismediaa
kohtaan ruokkien
passiivisuutta po-liittiseen
osallistu-miseen.
Olennaista
on tunnistaa, että
erilaiset poliittisen
huumorin muodot
ja tavat kuluttaa
sitä voivat joh-taa
erilaisiin seu-rauksiin.
Joku kat-soo
Saturday Night Liveä tai Uutisvuotoa
rutiininomaisesti “aivot narkikkaan”
-tyylillä ja lähinnä viihtyy, toinen tui-jottaa
Simpsoneita saaden vahvistusta
omille asenteilleen, vaikka tekijät ovat
tarkoittaneet ivailla niille, ja kolmas seu-raa
tarkasti John Oliverin uutissatiiria
ja jopa kyseenalaistaa aiempia tietojaan.
Sama ihminen voi myös tehdä kaikkea
edellä mainittua tai joskus katsoa oh-jelmia
enemmän viihtyäkseen ja joskus
tarkemmin tietoja omaksuen tai niitä
kriittisesti punniten.
Poliittisen huumorin vaikuttavuus
on myös suhteessa kulloiseen yhteis-kunnalliseen
tilanteeseen. Tiukasti jul-kisuutta
säätelevissä autoritaarisissa
valtioissa kuten Kiinassa tai Venäjällä
ironinen poliittinen huumori netissä ja
kaduilla voi olla turvallinen tapa osoittaa
vastarintaa ja tuottaa yhteisöllisyyttä,
joka edellytys poliittiselle toiminnalle.
Toisaalta autoritaariset hallinnot voivat
myös itse levittää vähemmistöjä ja op-positiota
pilkkaavaa satiiria.
© MINGLE MEDIA TV
Näyttelijä ja koomikko Tina Fey muistetaan yh-tenä
Saturday Night Liven esiintyjistä.
SAM MAGAZINE 3/20 | 43