Ilmastonmuutos on ihmiskunnan suurimpia haasteita. Pariisin ilmastosopimuksessa
(2015) asetettiin tavoitteeksi rajoittaa ilmaston lämpeneminen noin puoleentoista
asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Käytännössä tähän pääseminen
edellyttäisi, että päästölähteet ja -nielut ovat tasapainossa tämän vuosisadan
puoliväliin mennessä. Suomen hallitus on tehnyt päätöksen saavuttaa tuo raja
jo 2035 pohjautuen hyvään lähtötilanteeseemme päästöjen vähentämisessä.
Julkinen keskustelu ilmastonmuutoksesta
on saanut aivan
uudet mittasuhteet parin viime
vuoden aikana ja se heijastuu
myös politiikkaan. Keskustelussa
peräänkuulutetaan politiikkojen
vastuuta päästöjen leikkaamisessa
nopealla aikataululla.
Terävää kritiikkiä annetaan myös
suurten maiden suuntaan. Tällä hetkellä
jo pelkästään Kiinan osuus maailman
hiilidioksidipäästöistä on vajaa
kolmannes, Yhdysvallat tuottaa noin
puolet Kiinan tasosta ja Euroopan Unioni
kymmenyksen kaikesta eli yhteensä nämä
kolme tuottavat yli puolet päästöistä.
Innovaatiot ja bisnes edellä
Yhdysvaltoja on erityisesti kritisoitu
siitä, ettei se ole ratifioinut Pariisin
ilmastosopimusta, vaan nykyhallinto
pyrkii irrottautumaan siitä. Tästä saattaa
syntyä kuva, ettei Yhdysvallat välitä
päästöistä eikä pyri niitä vähentämään.
Kriitikot unohtavat kuitenkin tässä yhteydessä
eri maiden historiallisen ja
kulttuurisen taustan ja sen vaikutukset
ratkaisumalleihin. Erot esimerkiksi
Kiinan, Yhdysvaltain ja Europan välillä
ovat tässä suhteessa merkittävät. Luonnollisesti
kaiken kattava ilmastosopimus
olisi ideaalinen ratkaisu, erityisesti, jos
siihen liitettäisiin ekonomistien suosima
globaali hiilivero tai päästöhinta. Mutta
se on tuskin realistinen.
Yhdysvaltain asenne ilmastosopimuksiin
ei ole juuri muuttunut sitten
Kioton ilmastosopimuksen (1997), jonka
suunnittelussa presidentti Bill Clintonin
hallinnolla oli keskeinen rooli. Mutta
jo silloin arvioitiin, että tällaisen sopimuksen
saaminen läpi kongressissa
tulisi tuskin onnistumaan, enemmän
periaatteellisista kuin resurssisyistä.
Sama kävi Pariisin ilmastosopimuksen
kanssa. Tämä ei kuitenkaan merkitse,
etteikö Yhdysvallat etene päästöjen vähentämisessä.
Jos Euroopassa päästöjen vähentäminen
etenee keskusjohtoisesti, niin Yhdysvalloissa
paikallishallinto, esimerkiksi
osavaltiot ja kaupungit, sekä yritykset
tekevät huomattavia ympäristötekoja
muun muassa uuden teknologian kehittämisessä,
käyttöönotossa ja liiketoiminnan
kautta. Jos asiaa pelkistää, Eurooppa
etenee enemmän säädösten ja sääntelyn
kautta, kun taas Yhdysvallat erityisesti
innovaatioiden ja bisneksen kautta. Itse
asiassa presidentti Jimmy Carterin
hallinto käynnisti ensimmäisenä maailmassa
uusien ja uusiutuvien energialähteiden
massiivisen kehittämisen heti
öljykriisien jälkeen 1970-luvun lopulla.
Kiina kallistuu tällä akselilla enemmän
Yhdysvaltojen suuntaan. Tunnetun
suomalaisen ulkoministerin kommentti
eräässä tilaisuudessa 2000-luvun alussa
kuvaa hyvin tilannetta: ”Yhdysvallat
tulee tuskin allekirjoittamaan sitovia
kansainvälisiä ilmastosopimuksia, mutta
se tekee käytännössä omalla tavallaan
samat päästövähennykset kuin muut
maat”.
Markkinavoimat toimivat
oikeaan suuntaan
Miten tuo ”profetia” on pitänyt paikkansa?
Yhdysvaltojen päästöt kasvoivat
tasaisesti koko 1990-luvun aina vuoteen
2005, mutta jälkeen ne ovat tulleet suurin
piirtein samaa tahtia alaspäin kuin Euroopassa,
vaikka talous kasvaa nopeammin
kuin täällä. Uudet puhtaammat energiainnovaatiot
ja osavaltioissa tapahtuva
kehitys selittää pääosan kehityksestä.
Isoin ”hyppy” tapahtui liuskekaasun
käyttöönoton kautta, joka korvaa kivihiiltä
halvalla ja pienemmillä päästöil-
Monta polkua,
ei vain yhtä totuutta
TEKSTI: PETER LUND, KUVAT: ISTOCKBYGETTYIMAGES
Jos asiaa pelkistää, Eurooppa etenee enemmän
säädösten ja sääntelyn kautta, kun taas Yhdysvallat
erityisesti innovaatioiden ja bisneksen kautta.
SAM MAGAZINE 4/19 | 7