Kongressista on tullut
puoluesotureiden
taistelutanner
Yhdysvaltain kongressin hallinnasta on taisteltu ankarasti jokaisessa vaalissa
25 viime vuotta. Puolueet masinoivat valtakunnanpolitiikassa ehdokkaiden
kampanjat ja edellyttävät heidän äänestävän uskollisesti.
TEKSTI: MIKA HENTUNEN, KUVA: JURI GRIPAS
Olin hiljattain illanistujaisissa,
jossa oli paikalla Mitch Mc-
Connellin tuntevaa väkeä.
Käytin hyväkseni mahdollisuutta
udella tästä republikaanien
senaatin ryhmänjohtajasta,
joka tunnetaan suuria päätöksiä taustalla
junailevana rautakanslerina.
McConnell on kertonut yhdeksi tavoitteekseen
vaikuttaa Yhdysvaltain kehitykseen
vuosikymmeniksi eteenpäin
hankkimalla liittovaltion oikeusistuimiin
mahdollisimman paljon vanhoillisia tuomareita.
Hän näyttää toistaiseksi myös
onnistuneen, sillä Donald Trump on presidenttikaudellaan
päässyt nimittämään
kaksi tuomaria korkeimpaan oikeuteen
ja useita kymmeniä liittovaltion muihin
oikeusistuimiin. Korkeimman oikeuden
tuomaripaikat ovat Yhdysvalloissa elinikäisiä.
Illanistujaisten väki pelkisti McConnellin
olevan tuloksentekijä.
Hän saattaa töksäyttää hänelle esitettyyn
tapaamispyyntöön, että ”meidän
ei kannata hukata aikaa toisillemme,
koska olemme asioista eri mieltä.” Hän
pystyy olemaan toisen henkilön kanssa
pienessäkin tilassa pitkään huomioimatta
tätä millään tavalla, jos tämä ei
kiinnosta häntä.
Puolueuskollisten kongressi
Kun kysyin kuinka tällaisella sosiaalisella
lahjakkuudella varustettu poliitikko voi
pärjätä Yhdysvaltain politiikan korkeimmalla
tasolla, tuttavani sanoi McConnellin
valinnan olevan itsestään selvän.
Hänen ei juurikaan tarvitse kampanjoida,
koska hän tulee Kentuckysta vaalipiiristä,
jossa on paljon valkoisia konservatiiveja.
He äänestävät vaalista toiseen
samaa puoluetta ja sen tuttua ehdokasta
eli McConnellia.
Politiikan tutkijat Barbara Sinclair,
Laurence Dodd ja Bruce Oppenheimer
ovat todistaneet tämän hurjalta kuulostaneen
väitteen 11 päivitettyä painosta
saaneissa Congress Reconsidered (Kongressi
uudelleen harkittuna) –teoksissaan.
Niin kongressin edustajainhuone
kuin senaatti ovat muuttuneet puolueiden
välisen valtataistelun tantereeksi,
jossa puoluerajat ylittäviä päätöksiä
tehdään koko ajan vähemmän. Niiden
paikka on osavaltioiden lainsäädäntöelimissä.
Vanhan ajan poliitikkoja, jotka
sooloilevat silloin kun on kyse omasta
tai oman äänestäjäkunnan edusta,
on koko ajan vähemmän ja he pysyvät
alueilla. Kongressi on puolueuskollisia
poliitikkoja varten.
Tyypillinen 1950-luvun senaattori
oli Sinclairin mukaan harmaantunut tai
jo valkohapsinen vanhempi herrasmies,
todennäköisimmin etelän demokraatti,
joka pukeutui valkoiseen pellavapukuun
ja keskittyi valiokuntatyöhön suljettujen
ovien takana.
1970-luvulle tultaessa prototyyppi
oli muuttunut Capitol-kukkulan salissa
mesoavaksi, omaa poliittista agendaansa
ajavaksi liberaaliksi tai konservatiiviksi.
1990-luvulta lähtien tyypillinen
senaattori on ollut puoluesoturi, joka
ei kaihda sanasotaa kilpailevan puolueen
edustajan kanssa kongressissa eikä
mediassa. Edustajainhuoneessa kehitys
on ollut samantapainen.
Gingrichin perintö
Vedenjakaja oli republikaanien pienimuotoinen
vallankumous 1994 vaaleissa.
Sitä oli valmisteltu jo pitkään,
mutta vauhtia hanke sai 1980-luvulla
Newt Gingrichin johtamasta nuorten
konservatiivien poliittisesta vaihtoehtoliikkeestä
(Conservative Opportunity
Society). Sen jäsenet hyökkäsivät demokraatteja
vastaan laajalla rintamalla
vaatien yhteiskuntaan konservatiivisia
arvoja. Vetoapua liike sai siitä, että yhdysvaltalaiset
olivat valinneet konservatiivi
Ronald Reaganin presidentikseen
1980 vaaleissa.
Vanhan ajan
poliitikkoja, jotka
sooloilevat silloin
kun on kyse omasta
tai oman äänestäjä-
kunnan edusta, on
koko ajan vähemmän.
Gingrich valittiin edustajainhuoneen
republikaanien ryhmänjohtajaksi 1989.
Hän alkoi tuolloin valmistella konservatiivisiin
arvoihin perustuvaa poliit-
12 | SAM MAGAZINE 4/19