LAUANTAIAAMU McLeanissa Virginiassa syksyllä 1979.
Olen muuttanut juuri omakotitaloon tällä Washingtonin
vauraalla esikaupunkialueella. Aamutoimia tehdessäni
havaitsen naapurini olevan lähdössä autollaan jonnekin.
Ennen lähtöään hän lastaa autonsa tavarasäiliöön isoja
jätesäkkejä. Hän palaa 15 minuutin kuluttua kotiinsa.
Pian huomaan toisen naapurini tekevän saman ja
uteliaisuuteni herää. Otan asian puheeksi ensimmäisen
naapurini kanssa tavatessamme etupihoillamme.
Osoittautui, että mies kuljetti perheensä viikon roskat
läheiselle koululle. Siellä odotti iso jäteauto, johon lähialueen
ihmiset dumppasivat jätteensä joka lauantai
sovittuun aikaan.
Itse olin tilannut jätteenkeräyksen kadulta talomme
edestä. Kävi ilmi, että menettely oli kotitalouksille hieman
kalliimpi kuin roskien kuskaaminen koulun pihalla
odottavaan jäteautoon. Suomalaisena ja ekonomistina
en voinut ymmärtää menettelyn mielekkyyttä: satoja
autoja kaduilla viemässä roskiaan keräyspaikalle, kun
sama asia hoituisi yhden auton toimesta ilman bensakuluja,
liikennepäästöjä ja perheiden vapaa-ajan käyttöä.
Myöhemmin ymmärsin, että tämä esimerkki kuvaa
hyvin suomalaisen (eurooppalaisen) ja amerikkalaisen
ajattelutavan eroja. Julkisia, kollektiivisia palveluita
ei pidetä välttämättä parhaana tapana hoitaa yhteisiä
asioita, kuten jätehuoltoa, liikennettä, energiaa, kouluja,
terveydenhuoltoa ja turvallisuutta. Niitä korvaamassa
tai täydentämässä nähdään paljon yksityisiä
tai kansalaisten tuottamia vaihtoehtoja. Kotikoulut ja
kodinturvapartiot (neighborhood watch) ovat esimerkkejä
jälkimmäisistä.
Jätteiden kierrätys on löytämässä vähitellen tiensä
myös amerikkalaisten elämään. Jälleen paikalliset käytännöt
eroavat suuresti toisistaan. Kierrätyksen tulee
amerikkalaisen ajattelun mukaan olla liiketaloudellisesti
kannattavaa eikä regulaattoreilla ole samanlaista
valtaa ehtojen asettamisessa operaattoreille kuin Euroopassa.
Poikkeuksena mainittakoon New York City,
joka kerran jo hylättyään pakollisen jätteiden kierrätyssääntelynsä,
joutui palauttamaan sen.
Ympäristöalalla Kalifornia mainitaan usein esimerkillisen
edistyksellisenä osavaltiona. Kesällä 1970 Los Angelesin
taivaan täytti myrkyllinen ”kemiallinen sumu”,
jonka terveysvaikutukset olivat asukkaille pelottavia.
Sen jälkeen Kalifornian päästösäädökset ovat olleet
tiukemmat kuin missään muualla USA:ssa. Kansallisen
ilmastoarvion (NCA) mukaan puolet länsirannikon
maastopaloista johtuu ilmastonmuutoksesta. Meneillään
olevat rajut maastopalot antavat aihetta tarkastella
ilmastonmuutoksen torjuntaa ja rakentamisen
kaavoitusta uudessa valossa. Kansallisen ilmastoarvion
(NCA) mukaan puolet länsirannikon maastopaloista
johtuu ilmastonmuutoksesta. Ympäristöongelmien
UUSI KOLUMNI
Sitä saa mitä tilaa
ratkaisua ei voi jättää yksityisyritysten liiketaloudellisen
harkinnan varaan.
Sähkökatkosten yhteiskunnalliset kustannukset
ovat Yhdysvalloissa aivan eri luokkaa kuin Suomessa.
Hyvilläkin urbaaneilla kaupunkialueilla näkee vielä
nykyisin antiikkisia ilmakaapeleita rumine pylväineen
sekä haavoittuvine johtoineen ja muuntajineen. Alueellisina
monopoleina toimivat yritykset eivät investoi
verkkojen maakaapelointiin, jos viranomaiset eivät
pakota niitä siihen. Seurauksena olisivat luonnollisesti
sähkön hintakorotukset (kuten Suomessa tapahtui Carunan
totettaessa eduskunnan edellyttämät maaseudun
maakaapeloinnit vuoden 2011 talvimyrskyjen jälkeen),
mutta myös valtavasti alentuneet sähkökatkojen aiheuttamat
yhteiskunnalliset kustannukset. Tämän tulisi olla
äänestäjien tiedossa poliittisia päättäjiään valitessaan.
Nykyisellään poliitikkojen miehittämät osavaltioiden
sääntelyviranomaiselimet ovat usein sähköyhtiöiden
talutusnuorassa. Näiden voitontavoitteluun ei useinkaan
mahdu pitkän aikavälin kustannushyötyanalyysi.
Julkisten ja julkisesti rahoitettujen palveluiden tuottamisen
mallit eroavat suuresti paitsi USA:n ja Euroopan
välillä, myös Yhdysvaltojen sisällä. Koilliset osavaltiot
tässäkin lähimpänä Eurooppaa ja eteläisimmät kauimpina.
Palveluratkaisuissa pätee ”sitä saa mitä tilaa”.
Tilaajien toivoisi vain olevan hyvin informoituja, valistuneita
kuluttajia.
Tapani Kaskeala on ekonomistin koulutuksen saanut kansainvälisen rahoituksen ja kaupan tuntija. Ennen
eläköitymistään hän työskenteli Lontoossa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan jäsenenä.
Kaskeala tarkkailee maailmaa ja erityisesti Yhdysvaltoja nyt Floridasta käsin, jossa hänen vaimonsa Mia Hagman
toimii suomalaisen seurakunnan pastorina.
SAM MAGAZINE 4/19 | 17