YHDYSVALTOJEN naisten menestys jalkapallossa on ollut
huikeaa. Tämän kesän MM-kisoissa amerikkalaisnaisten
kultamitali oli enemmän kuin ansaittu. Tähtisikermän
suoriutuminen kentällä (ja sen ulkopuolella)
ei jättänyt selittelyn varaa. Jenkit olivat yksinkertaisesti
omaa luokkaansa sekä joukkueena että yksilöinä.
Mistä sitten johtuu, että amerikkalaiset miehet eivät
pärjää yhtä hyvin kuin naiset tässä maailman suosituimmassa
urheilulajissa? Selitykseni on yksinkertainen:
jalkapallo on nykyään tyttöjen suosituin pallopeli
USA:ssa ja kerää näin valtavan lahjakkuuspotentiaalin.
Pojilla amerikkalainen jalkapallo, baseball ja koripallo
imevät vastaavasti suurimmat harrastajajoukot.
Koulut tarjoavat amerikkalaislapsille ensisijaisen
väylän organisoituun urheiluun. Jo alakouluiästä lapset
voivat hakeutua pakollisen koululiikunnan ohella
mielilajeihinsa koulun joukkueissa. On helppoa jäädä
normaalin koulupäivän jälkeen joukkueen harjoituksiin
poistumatta koululta. Vanhemmilta toki useimmiten
edellytetään lasten hakua koululta harjoitusten
jälkeen koulubussien lähdettyä reiteilleen varsinaisen
koulupäivän päätyttyä.
Jalkapallo on noussut viime vuosikymmeninä tyttöjen
ykköslajiksi kouluissa. Koripallo on sen kanssa toinen
suosittu laji, mutta normaalisti todellista kilpailua
ei ole johtuen lajien eroavista sesongeista. Jalkapalloa
pelataan sekä liikuntatunneilla että koulun joukkueissa.
Parhaat pelaajat saattavat jo high schoolissa kiinnittää
katseensa urheilumenestyksen tarjoamiin stipendimahdollisuuksiin
yliopistoissa. Urheilun lahjakkuusreservit
kanavoituvatkin tyypillisesti toisen asteen kouluista
korkeakouluihin, osa jopa ammattilaisurheiluun joko
suoraan tai yliopistojen kautta.
Amerikkalaista yhteiskuntaa arvostellaan paljon
sen eriarvoisuuden takia. Urheilussa tasa-arvo toteutunee
kuitenkin muuta yhteiskuntaa paremmin, ehkä
jopa paremmin kuin meillä Suomessa. Paradoksin selittää
julkisten koulujen rooli urheilumahdollisuuksien
tarjoajina. Suomessa, jossa lasten organisoitu urheilu
tapahtuu seuroissa, perheille koituvat kustannukset
ovat viime vuosina nousseet kohtuuttoman korkeiksi.
Amerikassa kunnallisten koulujen urheilun maksavat
kuntalaiset veroillaan. Toki kuntien varallisuuksissa ja
tätä kautta verotulojen määrissä on valtavia eroja, jolloin
myös urheiluun tarvittavat resurssit vaihtelevat suuresti.
Jalkapalloa pelataan USA:ssakin myös koulujen ulkopuolella,
tyypillisesti kaupunginosajoukkueissa tai
vastaavissa, etenkin lasten varhaisvuosina. Lapsiaan
futiskentille kuskaavasta “soccer momista” on tullut
käsite. Esikaupunkien perheiden vanhempien viikonloppuihin
usein kuuluvat kentän laidalla vietetyt tunnit
UUSI KOLUMNI
Koulujen tarjoamat
urheilumahdollisuudet tasa-arvon edistäjinä
lasten pelejä seuraten. Kulut tällaisesta harrastustoiminnasta
perheille eivät ole suuria. Kuitenkin lapset,
jotka pärjäävät palloilussaan muita paremmin, saattavat
jatkaa harrastustaan jossakin jalkapalloseurassa, jossa
pelaajille tarjotaan laadukasta valmennusta. Tällöin
kuvaan astuu kuitenkin harrastuksen hinta.
Suomessa seuroissa pelaaminen on ainoa vaihtoehto.
Perheiden lähtökohdat lasten urheilun rahoittamiseen
riippuvat niiden varallisuudesta. Poikani pelasi
muutama vuosi sitten juniorijalkapalloa helsinkiläisessä
seurassa. Noin neljäsosa joukkueen pelaajista oli
maahanmuuttajataustaisia poikia. Heidän perheilleen
poikien harrastuksen ylläpito ei ollut helppoa. Onneksi
kuitenkin valtiovalta tuolloin kehitti seurojen käyttöön
avustusjärjestelmän, jolla poikien futisharrastuksen
jatkaminen tehtiin mahdolliseksi. Amerikassa ongelma
ei olisi noussut samalla tavoin esiin, koska pojat
olisivat pelanneet ainakin koulun joukkueessa.
Olen itse harrastanut lapsena urheilua sekä Suomessa
että Yhdysvalloissa. Kaikilla neljällä lapsellani
on vastaavia kokemuksia alkaen 80-luvulta ja päättyen
2010-luvulle. Minua on suuresti ilahduttanut se, kuinka
suomalaiseen urheiluun on vuosikymmenten kuluessa
tullut amerikkalaistyylistä positiivista kannustavuutta.
Sillä on suuri merkitys paitsi urheilumenestykselle
myös lasten terveen itsetunnon kehittymiselle. Tämän
kehityksen toivoisi jatkuvan.
Tapani Kaskeala on ekonomistin koulutuksen saanut kansainvälisen rahoituksen ja kaupan tuntija. Ennen
eläköitymistään hän työskenteli Lontoossa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin johtokunnan jäsenenä.
Kaskeala tarkkailee maailmaa ja erityisesti Yhdysvaltoja nyt Floridasta käsin, jossa hänen vaimonsa Mia Hagman
toimii suomalaisen seurakunnan pastorina.
SAM MAGAZINE 3/19 | 29