20 ADVOK A AT TI / 3-2017 henkilö kuvassa
"RIKOS JA SEN SEURAAMUKSET OVAT
AINA TEKIJÄN VASTUULLA,
EIVÄT YHTEISKUNNAN TAI
KENENKÄÄN MUUN."
kertoo esimerkiksi osallistuneensa taannoin mielenosoitukseen
päivähoitomaksujen korotuksia vastaan lapsenlapsensa
kanssa.
– Meinasin saada raivarit, kun kuulin ympärilläni, kuinka
äidit selittivät lapsilleen, että ”me ollaan täällä, koska
pahat sedät haluaa ottaa teiltä teidän päiväkodin pois”.
Pahat sedät! Ajattelin, että älkää nyt syöttäkö lapsillenne
tuollaista mustavalkoista maailmankuvaa. Vastustan leikkauksia,
mutta ymmärrän logiikan niiden takana. Olen eri
mieltä, mutta se on ihan eri asia kuin se, että on olemassa
jotkut ”pahat sedät”.
MIES, JA HÄNEN ASIANSA -KIRJA sai alkunsa, kun Saisio
alkoi pohtia, millaista on elää rikos tunnollaan.
– Aloin miettiä, miten syyllisyys vaikuttaa sellaisen ihmisen
elämään, joka ei ole psykopaatti. Psykopaatin elämäänhän
se ei vaikuta mitenkään, hän huomauttaa.
Saisiota kiinnosti, millaiseksi ihmisen todellisuus muodostuu,
kun tämä joutuu elämään salassapidettävän ja sovittamattoman
teon kanssa.
– Miten se vaikuttaa ihmisen koko henkiseen kehitykseen
ja läheisiin ihmissuhteisiin, kun ei voi salaisuutensa
takia olla ihmisenä kokonaan läsnä, hän pohtii.
Saisio on aiemmissa haastatteluissa kertonut olevansa
huono tekemään taustatöitä kirjojaan varten, ja samaa hän
sanoo nytkin. Tällä kertaa hänen täytyi kuitenkin selvittää
esimerkiksi, mikä on puolustusasianajajan tehtävä.
– Asianajajan velvollisuushan on saattaa totuus julki, jos
hän tietää sen, mutta olla aina asiakkaansa puolella. Minulla
on kuitenkin sellainen epäilys – niin kuin varmaan
suurimmalla osalla kansasta – että totuus ei aina tule julki.
– Käytännössä hyvä puolustusasianajaja on siis sellainen,
joka ei ilmoita rikosta, jos siitä ei ole todisteita. Todisteiden
puuttuessa he varmasti toivovat, ettei asiakas omaaloitteisesti
kerro totuutta, vaikka olisikin syyllinen. En
tiedä, onko asia näin, mutta ainakin epäilen.
Saisio itse näkee asianajajan tehtävänä esittää lieventäviä
asianhaaroja, eikä peittää tapahtunutta rikosta.
– Peitteleminen johtaa yhteiskuntamoraalin heikkenemiseen.
Se on myös ihmiselle itselleen kauhean katastrofaalista,
jos joutuu elämään valheen kanssa.
Silti: mieluummin syyllinen vapaana kuin syytön vankilassa.
– Se on länsimaisen oikeuskäsityksen periaate, jonka
ehdottomasti allekirjoitan.
KIRJAN PÄÄHENKILÖ ja tämän kollega Meskalin, jonka Saisio
myöntää olevan ainakin jossain määrin hänen itsensä
alter-ego, käyvät paljon keskustelua eri rikosten vakavuudesta
ja niistä langetettavista tuomioista. Meskalin puhuu
rangaistuksen puhdistavasta vaikutuksesta.
– Ymmärrän sen käytännönläheisen käsityksen, että
rikollisen pitää saada terapiaa, jotta hänet voidaan vapauttaa
ja jotta hän olisi vähemmän vaaraksi yhteisölleen.
Mutta yhteiskunnassa ilmiselvästi koetaan, että
uhrit ja uhrien – varsinkin henkirikosten – omaiset jäävät
ilman sovitusta.
Teoksessa puhutaankin kolmannen aallon uhreista. Se
on päähenkilön käyttämä käsite rikoksen uhrin ja tekijän
omaisista, joiden elämään rikos ja siitä langetettava rangaistus
myös vaikuttavat.
– Tästä asiasta minulla on ihan mielipidekin: rikos ja sen
seuraamukset ovat aina tekijän vastuulla, eivät yhteiskunnan
tai kenenkään muun.
Saisio kertoo esimerkin taannoisesta keskusteluohjelmasta,
jossa vankilaan tuomitut isät valittivat, kuinka
yhteiskunta on vienyt heidän lapsiltaan isät.
– Olisi tehnyt mieli sanoa, että ”hei, sä teit sen ihan itse!”.
– Olen ollut itsekin nuorena mukana kiertämässä vankiloita,
ja totta kai länsimainen sivistysvaltio kohtelee hyvin
vankejaan. Mutta vankien oloja käsittelevissä keskusteluissa
tuntuu ohittuvan täysin se seikka, että uhria on vammautettu
pysyvästi tai häneltä on viety henki – tai vähintään
henkinen tasapaino.
SAISIO ON PUHUNUT julkisuudessa talousrikosten ja esimerkiksi
henkirikosten rangaistusten epäsuhdasta, ja myös
kirjassa käsitellään aihetta. Kirjan päähenkilö esimerkiksi
perustelee seuraavasti sitä, miksi rattijuoppoudesta saa
lyhyemmän tuomion kuin talousrikoksesta:
”Mutta rikoksen impulsiivisen luonteen vuoksi niillä ei ole
varoittavaa...rangaistuksilla siis...tai ennaltaehkäisevää funktiota.
Talousrikostuomioilla taas on, talousrikokset, esimerkiksi,
ovat harkittuja rikoksia. Suunniteltuja. Mikä tässä nyt on niin
vaikeaa?”
– Tämähän on praktiselta kannalta ihan totta, mutta
oikeudenmukaisuuden kannalta rattijuopon aikaansaama
vahinko on niin paljon suurempi kuin talousrikollisen. Ihminen
voi joutua kantamaan vammoja lopun elämäänsä ja
omaiset surua läheisen kuolemasta, Saisio toteaa.
Saision mukaan rangaistukset sotivatkin ihmisten
oikeustajua vastaan.
– Eihän menetettyä ihmistä saa takaisin koventamalla
rangaistuksia, eikä kyse ole kostosta. Silti usein
tuntuu, että laki toteutuu, mutta oikeudenmukaisuus
ei, hän miettii.
Meskalin toteaa kirjassa, ettei kukaan synny murhaajaksi,
valehtelijaksi tai pelkuriksi: ”Ne ovat hankittuja ominaisuuksia,
ja sillä tavalla niistä voi hankkiutua poiskin.”
Onko Saisio samaa mieltä? Asuuko meissä jokaisessa siis
pontentiaalinen murhaaja?
– Kyllä, ehdottomasti. Jokaisessa on myös potentiaalinen
fasisti, hän sanoo.
– Ei ole olemassa jotain kansaa, joka tulee yhtäkkiä
hulluksi, kuten kävi Saksassa natsien aikaan tai serbeille
ja kroaateille entisessä Jugoslaviassa.