Kohti alkuperäiskansojen
poliittista tunnustusta
Presidentti Bidenin hallitus on monella tapaa historiallinen. Yksi merkittävin näistä
on kongressiedustaja Deb Haalandin nimeäminen sisäministeriksi. Laguna Pueblokansan
jäsenestä tuli kertaheitolla Yhdysvaltain ensimmäinen alkuperäiskansaan
kuuluva kabinettiministeri.
■ REETTA HUMALAJOKI
Biden on valinnut myös monia
muita vähemmistöedustajia
tärkeisiin tehtäviin, mutta
Deb Haalandin nimitys on
erityisen merkittävä alkuperäiskansojen
erityisen aseman vuoksi. Alkuperäiskansat
eivät ole vain etninen
vähemmistö vaan maansisäisiä
kansoja, joilla on erilliset oikeudet
omiin kieliin ja kulttuureihin, yhteisomisteisiin
verovapaisiin maihin ja
itsemääräämisoikeuteen.
Nämä oikeudet perustuvat Yhdysvaltojen
ja eri kansojen välillä
solmittuihin sopimuksiin sekä korkeimman
oikeuden tekemiin päätöksiin
1800-luvulta lähtien. Alkuperäiskansat
ovat vuosisatojen ajan
puolustaneet näitä oikeuksia. Haalandin
nimitys on merkittävä askel
kohti alkuperäiskansojen poliittisen
aseman ja oikeuksien turvaamista.
Alkuperäiskansojen kivinen tie
Yhdysvaltain politiikkaan
Deb Haaland ei kuitenkaan ole aivan
ensimmäinen alkuperäiskansaan
kuuluva henkilö, jolla on ollut johtava
rooli valtionhallinnossa. Häntä edelsi
intiaaniasiankomissaari Ely S. Parker
ja varapresidentti Charles Curtis.
Ulysses S. Grant nimitti Seneca
-kansaan kuuluvan Ely S. Parkerin
intiaaniasiainkomissaariksi vuonna
1869. Sotilaallisen uran läpikäynyt
Parker pyrki komissaarina eroon intiaanisotien
väkivaltaisuuksista. Vaikka
Parker arvosti omaa kansaansa,
hänen näkemyksen mukaan alkuperäiskansojen
piti olla realistisia ja
hyväksyä rooli osana Yhdysvaltoja.
1800-luvun toisella puoliskolla valtionhallinto
ryhtyikin aktiivisesti sulauttamaan
alkuperäiskansoja osaksi
Yhdysvaltoja jakamalla eri kansojen
yhteisomisteisia maita ja sijoittamalla
alkuperäiskansoihin kuuluvia lapsia
asuntolakouluihin.
Sulauttamistoimia omalla tavallaan
edisti Yhdysvaltain ensimmäinen
etnistä vähemmistöä edustava
varapresidentti. Vaikka hänen taustansa
usein unohdetaan, Herbert Hooverin
varapresidentti Charles Curtis
(1929-1933) oli valkoisen isän ja
Kaw-kansaan kuuluvan äidin lapsi
ja vietti merkittävän osan elämästään
reservaatilla Kansasissa. Pitkän
poliittisen uransa aikana Curtis tuki
sulauttamispolitiikkaa. Hän jopa ajoi
läpi omaa nimeään kantavan Curtis
Act –aloitteen vuonna 1898, mikä
edisti yhteisomisteisten maiden jakoa
Oklahomassa.
Aktivismin vaikutukset
alkuperäiskansapolitiikkaan
Parker ja Curtis pitivät valtaväestöön
mukautumista alkuperäiskansojen
ainoana vaihtoehtona. Sen sijaan
etenkin 1900-luvun puolesta välistä
lähtien ruohonjuuritason aktivismi on
nimenomaan vastustanut sulautumista.
Näiden aktivistien työ loi pohjaa
alkuperäiskansojen oikeuksia edistäville
poliitikoille, kuten Haalandille.
1970-luvun Red Power –liike tavoitteli
alkuperäiskansojen itsemääräämisoikeuden
turvaamista.
Esimerkiksi American Indian Movement
–järjestön aktivistit torjuivat
valtionhallinnon yritykset muuttaa
tai poistaa alkuperäiskansojen oikeuksia
ja vaativat alkuperäiskansojen
päätösvallan turvaamista myös
valtionhallinnon tasolla. 1960-luvun
lopulla nimettiinkin intiaaniasiainkomissaariksi
alkuperäiskansaan kuuluva
henkilö ensimmäistä kertaa Parkerin
jälkeen.
1970-luvun lopulla koko intiaaniasiainhallinto
koki muodonmuutoksen
ja komissaari korvattiin sisäministeriön
apulaisministerin viralla. Siitä
lähtien virkaa on lähes poikkeuksetta
hoitanut jonkin alkuperäiskansan
jäsen.
Muutos on kuitenkin ollut hidasta,
johtuen osittain alkuperäiskansojen
paikoin heikosta äänestysinnokkuudesta.
Alkuperäiskansoilla on ollut oikeus
äänestää Yhdysvaltain kansalaisuuden
myötä vuodesta 1924 lähtien,
mutta esimerkiksi Arizonan osavaltio
poisti omat alkuperäiskansojen
18 | SAM MAGAZINE 3/21