Pro terveys 31
OUTI RUOHOLA
Sairaalapappi,
Tyks, Turunmaan sairaala
Hiljainen yö. Pyhä yö.
Jouluyö, juhlayö.
Päättynyt kaikk´ on työ,
kaks´ vain
valveill´ on puolisoa,
lapsen herttaisen nukkuessa
seimikätkyessään,
seimikätkyessään.
Jouluyö, juhlayö.
Paimenill´ yksin työ.
Enkel´ taivaasta
ilmoitti heill´:
Suuri koittanut riemu on teill´
Kristus syntynyt
on,
Kristus syntynyt on! Jouluyö, juhlayö.
Täytetty nyt on
työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille
olkoon suosio suur´,
olkoon suosio suur!
Säveltäjä: Franz Gruber, Sanat: Joseph Mohr, suom. G. O. Schöneman
Tuttu joululaulu. Englanniksi
laulu alkaa sanoilla
”Hiljainen yö, pyhä yö.”
Mutta yhtä kaikki – voiko tuohon yhtyä?
Onko joulu riemua ja juhlaa? Eikä takuulla
työt pääty! Valveilla on enemmänkin sakkia
kuin puolisot. Ihmisillä ei rauhaa puhumattakaan
maailmasta.
Joulu on aina ollut minulle haastavaa
aikaa. Äitini oli lastentarhanopettaja ja
energiat hänellä menivät muiden joulua
puuhatessa. Isäni äiti taas oli kuollut nuorena
ja juuri joulun aikoihin, joten se siitä
joulutunnelmasta. Olen pre joulu -ihminen
en niinkään pro joulu. Joulu tuntuu mukavammalta
ennen joulua; odottaminen on
kivaa. Nalle Puhistakin hunaja on parempaa
juuri ennen kuin sitä syö!
No mikä on, kun joulu ei maistu joululta
jouluna? No kun työ ei ole täytetty eikä
päättynyt.. No kun maassa, maailmassa,
ihmisillä, potilailla, omaisilla, henkilökunnalla
ei rauhaa… Riemusta ei pilkahdustakaan.
Hiljaisuus ja pyhyys loistavat
poissaolollaan…Mille tässä osoittaa suosiotaan
– ja suurtakin vielä?! Alamittaiseksi
jään. Kykenemättömäksi juhlimaan
ja juhlistamaan. Löytyykö kohtalotovereita?
Saako vertaistukea?
Mitäpä, jos joulu onkin ainainen? Jos
se onkin tässä ja nyt? Jos joulu ei olekaan
vain kerran tapahtunut juttu, jota muistellaan
kerran vuodessa! Vaan se, mitä
tapahtui ensimmäisenä jouluna on mahdollista
nyt, tänään, joka päivä. Jouluhan
on luusereiden juhla. Ei syntynytkään kuningasta,
ei kilpailua vallasta, vaan pieni
avuton lapsi, jonka elämä päättyi traagisesti.
Tästähän on kyse. Tämän edessä
saa olla ymmällään, hämillään. Niin olivat
ensimmäistä joulua todistamassa olleetkin
– jopa peloissaan. Kaikki onkin toisin. Ei
tarvitse yltää minnekään – ei pyhyyteen,
ei täydellisyyteen. Ei suorittaa. Työt saakin
jäädä kesken – ja me ihmiset myös. Keskeneräisiä
ollaan ja sellaisiksi jäädään.
Minusta tuli toistamiseen Mummu syksyllä
ja valvoin yötä pikkumiehen kanssa, jotta
äiti sai nukuttua edes hiukan. Voin todis-
taa, ettei lapsi niin herttaiselta tuntunut aamuyön
tunneilla, kun unta ei saanut lapsi
ei mummu. Tässä elämä kuitenkin toteutuu.
Tässä todellisuudessa me elämme. Ja näin
on hyvä. Tuona valvottuna yönä ei tuntunut
pyhältä eikä hiljaiselta, mutta siinä on
Joulu. Tavallisuudessa. Arjessa. Riittämättömyydessä.
Siinä, ettei täytä mittaa – ei
omaansa eikä toisten asettamaa.
Olisikohan se ilosanoma sittenkin siinä,
ettei olekaan eroa pyhällä ja arjella?
Että ne ovat yhtä! Että minä keskellä yötä
kiroileva siili (mummu) ja tuo pieni avuton
huutava lapsi olemme kuitenkin jokin
– ymmärryksen yllä oleva – heijastuma
Joulun sanomasta. Näin uskon. Joulussa
on kyse yhteydestä,
raja-aitojen murtumisesta,
näkökulman vaihtamisesta, arkisen
ihmettelystä, elämän mielestä ja mielekkyydestä.
Jumala, Rakkaus, Todellisuus
onkin toisenlainen. Ja me olemme osa tätä
Ihmettä. Ei vasta joskus, vaan nyt. Ei vasta,
kun me muutumme (mitä me emme tee),
vaan nyt. Tästähän voisi vaikka riemuita!