nen ja sen seuraaminen, minkälaisia tuomioita niissä
annetaan.
Lahtonen kokee ongelmalliseksi ilmaisukiellot, joita
poliisi voi asettaa rikostutkinnan asianosaisille. Silloin
syyttäjän ja poliisin näkemys saattaa olla ainoa, joka
mediassa saa tilaa.
Omaa journalistista koodistoaan Lahtonen ei pysty
kovin tarkasti pukemaan sanoiksi. Hän sanoo, että
Alibi on Julkisen sanan neuvoston jäsen ja sitoutunut
journalistin ohjeisiin.
– En voi sanoa, että kaikissa jutuissa toimitaan tällä
ja tällä tavalla, koska jutut ovat niin erilaisia.
Kiireinen päätoimittaja on valmiina singahtamaan
takaisin toimitustyön maailmaan. Lahtosen konttori-na
toimii oma auto, jonka nokka suuntaa aina sinne,
missä lukijoita kiinnostava juttu odottaa tekijäänsä.
Mutta mitä hän toivoisi vielä elämältään?
– Kyllä minä haluan töitä tehdä, ja nimenomaan
näitä
rikosjuttuja. Haluaisin, että voisin tehdä vähän
tutkivampaa journalismia. Että olisi jutun penkomisel-le
ja tutkimiselle kunnolla aikaa.
JULKISUUSLAIN TULKINTA
HAITTAA TYÖTÄ
Päätoimittaja Mika Lahtonen kuvaa poliisin ja
median välistä köydenvetoa julkisuuslain tulkin-nan
suhteen ”surulliseksi kehitykseksi”.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, että poliisin tul-kinnan
mukaan yksityiselämään liittyvä tieto on
salattava esitutkintamateriaalista. Tämä koskee
myös henkilön jäsenyyttä esimerkiksi liivijengissä.
– On ihan pöyristyttävää, että esitutkinnasta
salataan jengiläisten nimet, mutta heidän, jotka
eivät kuulu jengiin, nimet saavat siellä näkyä.
Lahtonen antaa esimerkin: hän oli hiljattain
tilannut pöytäkirjat ampumistapauksesta, jonka
osapuolet olivat kahdesta eri liivijengistä. Lähes-tulkoon
kaikki nimet oli mustattu pöytäkirjoista.
– Sen materiaalin perusteella ei saanut enää
mitään selkoa, kuka on kuka, ja ketä nyt on
ammuttu.
Yhteistyötä suomalaisten asianajajien kanssa
Lahtonen kuvaa sujuvaksi – niin sujuvaksi kuin nyt
toimittajan ja asianajajan välinen yhteistyö voi olla,
hän lisää ja naurahtaa.
– Osan kanssa on vuosien saatossa tultu ihan
kavereiksikin.
23