aina koostu samoista tai samanlaisista
tahoista. Pidän siis monikon käyttöä
perustellumpana vaihtoehtona, vaikka
onkin todettava, että 2010-luvun
edetessä eri kiistojen osapuolet jonkin
verran yhtenäistyivät. Tämä johtui
osaltaan sosiaalisen median kiihdyttämästä
polarisaatiosta ja liberaalilla
puolella intersektionaalisesta ajattelutavasta,
jonka myötä eri ryhmien
tavoitteet kietoutuivat aiempaa vahvemmin
yhteen.
Ilmiö, jonka nykyisin ymmärrämme
kulttuurisotina, alkoi muodostua
1960-luvulla, jolloin kansalaisoikeusliikkeen,
feminismin ja muun identiteetteihin
pohjautuvan aktivismin
myötä sai muotonsa niin sanottu uusi
vasemmisto (New Left). Uuden vasemmiston
aatteelliseksi vastapuoleksi
muotoutui 1970-luvun aikana
neokonservatismi, joka nousi pettymyksestä
uutta vasemmistoa kohtaan.
Se yhdisti aatteita oikealta ja vasemmalta,
eli käytännössä vastusti valtiollista
pakottamista, kannatti joltain
osin hyvinvointivaltion palveluita ja
näki vapaan markkinatalouden keskeisenä
osana toimivaa yhteiskuntaa.
Nämä kaksi ryhmää muodostuivat
aatteellisesti kulttuurisodan keskeisiksi
vastapuoliksi 1980- ja 1990-luvuilla,
joita kulttuurisotien historiaa
tutkinut professori Andrew Hartman
pitää kiihkeimpänä kulttuurisotien
aikakautena.
Yksittäisinä merkkipaaluina kulttuurisotakeskustelun
historiasta nostetaan
usein James Davison Hunterin
tutkimus Culture Wars (1991), joka
aloitti akateemisen keskustelun kulttuurisodista,
sekä Pat Buchananin
puhe republikaanien kansallisessa
puoluekokouksessa presidentinvaalien
alla vuonna 1992. Siinä Buchanan
sanoitti ja samalla toisaalta määritti
kulttuurisotaa kiistojen kiihkeimpien
vuosien keskellä: ”My friends, this election
is about more than who gets what.
-- There is a religious war going on in
this country. It is a cultural war, as critical
to the kind of nation we shall be as
was the Cold War itself, for this war is for
the soul of America. And in that struggle
for the soul of America, Clinton & Clinton
are on the other side, and George Bush is
on our side.”
2000-luvun alun tyvenestä kohti
2010-luvun somemyrskyjä
Karrikoidusti sanoen 2000-luvun alun
akateemisen keskustelun kulttuurisodista
voisi tiivistää siihen, että tutkija
toisensa perään julisti ne päättyneiksi.
Tätä näkemystä myös Andrew Hartman
kannatti kirjansa A War for the
Soul of America: A History of the Culture
Wars ensimmäisessä versiossa vuonna
2015. Obaman presidenttikaudella
samansuuntaiset kiistat nostivat kuitenkin
taas enemmän päätään, mutta
uusin tavoin ja ennen kaikkea uudella
foorumilla: sosiaalisessa mediassa ja
muilla internet-alustoilla. Nämä kiistat
kietoutuivat suurilta osin keskusteluun
sananvapauden ja vihapuheen
suhteesta ja niiden määrittelystä.
Yksi viime vuosien näkyvimmistä
yhteiskunnallisista liikkeistä Yhdysvalloissa
on ollut Black Lives Matter.
Sen ympärillä sosiaalisessa mediassa
käytyä keskustelua voisi mahdollisesti
pitää selkeänä kulttuurisodan ilmentymänä,
mutta onko siinä oikeastaan
kysymys kulttuurisodasta?
Stephen Protheron määritelmään
peilaten rakenteellisessa rasismissa ei
ole kysymys vain moraalisista ja aatteellisista
kysymyksistä, vaan myös
siitä, minkälaisissa olosuhteissa rasismista
kärsivät ihmiset käytännössä
elävät elämäänsä.
Kulttuurisotien osana voi nähdäkseni
pitää keskusteluja siitä, millä
tavoin sorrettujen ryhmien historiaa
tulisi käsitellä julkisesti, ja millä tavalla
ongelmalliseen historiaan liittyviä
symboleja ja muistomerkkejä, kuten
patsaita, kohdellaan nykymaailmassa.
Sen sijaan keskustelua siitä, mitä
yhteiskunnallisia muutoksia tulisi
käytännössä tehdä eri ryhmien syrjäytymisen
estämiseksi ja yhteiskunnallisen
ja taloudellisen tasa-arvon
saavuttamiseksi, ei voi pitää vähättelevässä
mielessä ”pelkkänä kulttuurisotana”.
Rajat näiden keskustelujen
välillä ovat tietysti häilyviä, kun aatteelliset
ja käytännölliset kysymykset
limittyvät toisiinsa.
Kohti uutta Obaman ajan
kulttuurisotien määrittelyä
Kulttuurisotien määritteleminen on
haastavaa, mutta on selvää, että ne
eivät kadonneet uudelle vuosituhannelle
tultaessa. Ne alkoivat 2010-luvun
alkupuolella ottaa uusia muotoja,
ja jatkavat kehittymistään edelleen
2020-luvulla. Mutta miten juuri
2010-luvun kulttuurisodat tulisi
määritellä?
Oma määritelmäni on seuraavanlainen:
kulttuurisodat ovat yhteiskunnallisia
kiistoja ja keskusteluja,
jotka liittyvät näkemyseroihin kulttuuria,
moraalia ja arvoja koskevissa
kysymyksissä konservatiivi-liberaali
akselilla. Käytännössä ne koskevat
useimmiten erilaisten sorrettujen tai
huonossa asemassa olevien ryhmien
oikeuksia: toisaalta sitä, millä tavalla
ryhmien tilannetta tulisi parantaa,
mutta usein myös sitä, millä tavoin
aiheesta tulisi käydä julkista keskustelua.
Nähdäkseni olennaisin kulttuurisodan
ilmentymä 2010-luvulla oli
pääosin internet-alustoilla tapahtunut
kiista vihapuheen ja sananvapauden
suhteesta, mikä linkittyi vahvasti keskusteluun
eri ryhmien yhteiskunnallisesta
asemasta.
Keskustelut muun muassa rasismista,
alkuperäiskansojen oikeuksista,
Israelin hallinnon kritisoinnista sekä
seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen
kokemasta syrjinnästä linkittyivät laajemmin
intersektionaalisen ajattelun
valtavirtaistumiseen, jonka myötä eri
ryhmien tavoitteista tuli kaikille yhteiskunnallista
oikeudenmukaisuutta
ajaville yhteisiä. Internet-aikana kulttuurisodista
tuli entistä näkyvämpiä
ja sosiaalisessa mediassa niihin pystyi
osallistumaan kuka tahansa, mikä
muutti niiden luonnetta ja tyyliä osittain
kärkkäämpään suuntaan.
Kun väitöskirjani on valmis, määritelmäni
on todennäköisesti jo muuttunut
ja tarkentunut.
Olli Saukko (teologian maisteri) on kirkkohistorian
väitöskirjatutkija Helsingin
yliopistosta. Hänen monitieteinen
väitöskirjansa käsittelee amerikkalaisia
juutalaisia ja kulttuurisotia Obaman
ajan Yhdysvalloissa, ja se liikkuu uskonnontutkimuksen,
kirkkohistorian ja
Pohjois-Amerikan tutkimuksen aloilla.
Saukko on myös SAM apurahasäätiön
stipendiaatti 2021-22.
SAM MAGAZINE 4/21 | 25