laisen taiteilijuuden roolimallit ja sitten
televisio uutena massamediana.
1950-luvun puolesta välistä alkaen
rock-kulttuuri ja 1960-luvun pop-,
vasta-, ja camp-kulttuuri loivat pohjan
aivan uudentyyppiselle tähtikuvalle.
Tähän asti Hollywood oli hakenut
inspiraationsa korkeakulttuurista sekä
yläluokan ja keskiluokan standardeista,
nyt katse kääntyi ala- ja työväenluokan
pariin.
Fred Astairen ja Bing Crosbyn
kultivoituneen tyylikkyyden korvasi
Marlon Brandon kaltaisen näyttelijän
alkukantainen, brutaali ja seksiä
tihkuva voima, aidot ja konstailemattomat
tunteenpurkaukset, jotka
Brandon läpimurtoroolissa Stanley
Kowalskina Tennessee Williamsin
näytelmään perustuvassa elokuvassa
The Streetcar Named Desire (1951) loivat
aivan uudet standardit tähteydelle.
Tästä oli lyhyt matka ensimmäiseen
Hollywoodin luomaan myyttiseen
nuorisoidoliin James Deaniin ja ensimmäiseen
rock-tähteen Elvis Presleyyn.
Hollywood-glamour
muuttuvassa maailmassa
Kun rock-tähteys asettui uutena kulttuurimuotona
1960- ja 70-luvuilla
Hollywoodin edustamaa elokuvatähteyttä
vastaan, Dyerin konsepti mystisestä
elokuvatähteydestä haastettiin
Marlon Brandon ja rock-tähtien ruumiillisuudella
ja energialla, jota oli
säännelty Hollywood-tähtien kohdalla
vuosikymmenestä toiseen. Samalla
parodinen liioittelu ja oman persoonallisuuden
erikoinen korostaminen,
joka oli ominaista rock-tähdille, oli jo
vallannut viihdemaailmaa esimerkiksi
Liberacen (1919-1987) kaltaisen televisio
ja estradiviihdyttäjän kautta.
Liberace oli puolalaissyntyinen
muusikko, joka aloitti uransa 1940-luvun
newyorkilaisissa yökerhoissa väliaikapianistina
tavaramerkkinään
ylisuuri flyygeli ja kimalteleva kynttelikkö.
Tämän aikanaan maailman
korkeiten palkatun muusikon supertähteys
perustui television läpimurtoon
1950-luvun alussa: vuoteen 1954
mennessä hänen ohjelmiaan esitettiin
217 amerikkalaisella tv-asemalla. Liberace
olikin amerikkalaisen (tähti)
unelman parodinen ruumiillistuma,
joka paradoksaalisesti ruumiillisti
tähteyden ihanteet ja parodioi niitä
samaan aikaan.
Osittain tästä syystä Hollywoodin
tähtiglamourin on ollut vaikea uusiutua
viime vuosikymmenien aikana.
Vaikka tähtiä on juhlittu näyttävästi
edelleen vaikkapa jokavuotisen Oscar
gaalan yhteydessä, viime vuodet
ovat poikkeuksellisella tavalla koetelleet
Hollywoodiin liitettyä taikaa.
Tähteyteen liitetty liioittelun kulttuuri,
uusien medioiden tuomat haasteet
digitalisaation aikakaudella ja Hollywoodin
rappiosta osaltaan kertovat
hyväksikäyttöskandaalit, esimerkiksi
tuottajamoguli Harvey Weinsteinin
kohdalla, eivät ole helpottaneet tilannetta.
Samalla striimauspalvelujen laatusarjat
ovat usein edustaneet vakavalle
draamalle ominaista kerrontaa, joka
oli ominaista Hollywoodin kulta-ajalle
1940-luvulla. Siksi on mielenkiintoista
nähdä, onko Hollywoodin lähiaikojen
tulevaisuus Dyynin (Denis Villeneuve,
2021) ja No Time to Dien (Cary Jojo
Fukunaga, 2021) kaltaisten vakavasti
virittyneiden blockbustereiden varassa,
joiden sisältö on mahdollisimman
kaukana toisenlaisen valtavirtaviihteen
parodisista ja liioittelun voimaan
luottavista muodoista.
Kari Kallioniemi on populaarikulttuurin
historian dosentti Turun yliopistolla ja
toimii parhaillaan siellä musiikkitieteen
yliopistonlehtorina. Hän on laajalti erikoistunut
populaarimusiikin ja –kulttuurin
historiaan.
© ISTOCK BY GETTYIMAGES
12 | SAM MAGAZINE 4/21