10 Kirkonseutu 18/2017 28.10.2017
Mari Pulkkinen kuvaa surua menetyskokemukseksi, joka ei koskaan lähde meistä.
Ilman kiirettä surun sylissä
Laura VisapääN
äemme paljon
vaivaa salataksemme
surumme
toisilta, sanoo
surututkija Mari
Pulkkinen.
Surusta puhuminen on tabu,
suurempi kuin itse kuolema.
Surusta ei saa puhua, ei ainakaan
kovin pitkään läheisen kuoleman
jälkeen, ”johan siitä on pari kuukautta,
älä nyt enää”. Surusta on
selvittävä, päästävä yli ja mentävä
eteenpäin, suru on jätettävä
taakse.
Tutkija Mari Pulkkisen uskontotieteen
väitöskirja ”Salattu,
suoritettu ja sanaton suru –
Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena
kokemuksena”
paneutuu suomalaiseen suruun.
Väitöskirjan aineistona Pulkkisella
oli 159 suomalaisen kirjeet
omasta surustaan.
- Kirjeistä näki, että ihmisillä
on tarve kertoa surustaan, mutta
monellakaan ei ole kuulijaa
surupuheelleen. Suru on edelleen
naisten areena: kirjoittajien
joukossa oli vain 11 miestä.
Perinteinen kuva on, että
surussa mies hakkaa halkoja ja
nainen puhuu suruaan ulos.
- Tutkimusaineiston kirjeissä
nämä roolit sekoittuivat: miehet
kirjoittivat analyyttisesti menetyksestään,
ja keski-ikäiset naiset
olivat niskavuorelaisesti murtumattomia
ja vahvoja naisia. Naiset
menivät harmaan kivenkin
läpi ja selvittivät samalla tarmolla
niin hautajaiset kuin perunkirjoituksetkin.
Surevalle surutyö voi olla yhtä
lailla konkreettinen kehollinen
ponnistus kuin mielen sisäinen
prosessi.
Tapana on puhua, että ihmiset
tekevät surutyötä – monen
mielestä surutyö onkin ihan
konkreettista työtä. Työ ja tekeminen
ohjaavat ajatuksia pois
surun tunteista. Suru mielen
sisäisenä työstämisen prosessina
on psykoanalyytikko Sigmund
Freudin käsite vuodelta 1917.
Freudin kuvaama surutyö irrottaa
siteistä, joilla olemme kytkettyjä
kuolleisiin läheisiimme.
Onko suru läheisen kuolemasta
tunnetila samassa mielessä
kuin ilo tai viha?
- Tunteet tulevat ja menevät.
Suru tunteena tunteiden joukossa
tuntuu liian vähältä kuvaamaan
ihmisen hätää ja riutumista,
kun meille rakas ihminen on
kuollut.
Onko suru prosessi, joka alkaa
ja loppuu? Onko surulla oltava
tavoite? 60-luvulta lähtien surusta
on puhuttu prosessina, jossa
on eri vaiheita. Vaiheet seuraavat
toisiaan esimerkiksi sokista
sopeutumiseen. Surun käsittely
tähtää surun loppumiseen. Tämä
ajatus voi aiheuttaa surevalle
suuria paineita.
Surun synonyymina usein
käytetty surutyö-termi ja ajatus
surusta dynaamisena prosessina
eivät riitä kuvaamaan kokemuksen
kokonaisuutta, Pulkkinen
painottaa.
Pulkkinen kuvaa surua menetyskokemukseksi,
joka ei koskaan
lähde meistä. Suru koskettaa
ihmistä kokonaisvaltaisesti
ja siitä jää jälki. Menetys on osa
elämänkulkuamme.
- Menetyskokemuksella on
monia ulottuvuuksia. Suru tuntuu
kehossa, se puristaa rintaan ja on
paha olla. Samalla suru on vahvoja
tunteita mielessä. Se on sanallista
ilmaisua, kun surusta kerrotaan
muille. Suru on myös aina sosiaalista,
se koetaan toisten kanssa.
Pulkkinen muistuttaa, että
suru on kehollista myös muutoin
kuin surevan kehon oireina.
- Kun toinen lakkaa olemasta,
se rakas keho ei enää ole läsnä.
Me olemme toisillemme rakkaita
myös konkreettisina kehoina,
emme vain mielinä. Ei ole enää
poskea, mitä koskettaa, ei kättä
mihin tarttua. Se on musertavaa.
Pulkkisen tutkimuksen mukaan
ihmiset kokevat saavansa
vääränlaista osanottoa kanssaihmisiltä.
Ammattilaisiltakaan ei
tule todellista apua suruun.
- Kyse ei ole siitä, etteivät
kanssakulkijat haluaisi olla empaattisia
ja myötätuntoisia, mutta
keinot puuttuvat.
Pahinta on ohittaa vaikenemalla
toisen suru. ”Otan
osaa”, on neutraali, perinteinen
tapa, ja sillä pääsee liikkeelle.
- Sureva näyttäisi haluavan
kuulla, että kanssaihminen tietää
hänen menetyksestään ja on pahoillaan
siitä. Sureva toivoo, että
surunvalittelu ilmaistaan sanoin,
”Kuulin…, olen pahoillani”.
Korulauseita tai lohdutusta ei
kaivata. Lohdutusta ei voi tuoda
toiselle tarjottimella.
Surevan kohtaamisessa epäonnistuvat
myös ammattiauttajat,
koska he tulkitsevat surun
luonteen toisin kuin surevat.
Vallitseva ideaali kun on, että
surusta on pyrittävä eroon.
- Surevaa halutaan ehkä
tyrkkiä eteenpäin ja kehotetaan
katsomaan tulevaisuuteen.
Mutta suru ei ole pois pyyhittävä
häiriötila ihmisen elämänkulussa,
vaan olemisen tila. Auttaja ei
voi hoitaa surua pois, mutta hän
voi kannatella ihmistä tämän
surussa.
Surevan katse kääntyy menneisyyteen,
sillä menetystä ei voi
ymmärtää, ellei katso myös taaksepäin.
Eletty elämä määrittyy
uudella tavalla, kun menetys kertoo
itsen ja maailman uudelleen.
- Suru antaa merkityksen tulevan
lisäksi menneelle. Eikä ole
vähemmän elämistä, jos katsoo
taaksepäin. Läheistään saa surra
vaikka lopun ikäänsä, mutta silti
voi elää hyvää ja onnellista elämää.
Suru ei sulje pois edes iloa.
Jokainen meistä menettää
rakkaitaan elämänsä aikana. Ja
omaan kuolemaan päättyy jokainen
elämä.
- Kasvatammeko me nyt
sukupolvea, joka kieltää surun?
Lapsella on oikeus tietää, että
elämä on hauras, koska sitä kautta
syntyy elämän kauneus. Yhtä
lailla kun lapsen maailmasta piilotetaan
kuolema, voitaisiin piilottaa
myös syntymä. Mutta ne
ovat kuitenkin elämän arvokkaat
ääret. Haluan lapsia rohkaistavan
ikätasonsa mukaan huomaamaan,
että tänne synnytään, täällä
eletään ja kerran kuollaan.
Mari Pulkkinen tietää omakohtaisesti,
mitä on menettää
läheisensä. Kaksi hänen lastaan
on kuollut raskauden toisella
kolmanneksella.
- Vaikka raskasta on ollut, en
antaisi tätä kokemusta pois. Menetykset
ovat osa minua itseäni.
Antamalla pois nuo kokemukset,
antaisin pois osan itsestäni.
Parhaimmillaan menetykset
voivat tehdä elämästä merkityksellisempää,
mutta se edellyttää
suostumista oman kivun pohdintaan.
- Moni ei suostu surun syliin,
koska kokemus voi olla liian
kipeä. Surun sylin pitäisi olla salliva
syli. Mikään suremisen tapa
ei ole oikea tai väärä. Toiset käyvät
surua läpi tunteiden kautta,
toiset kehon tai arjen tekemisen.
Oma tapa on oikea niin kauan,
kun ei vahingoiteta muita.
- Surun sylissä ei ole mihinkään
kiire eikä siitä tarvitse
mennä eteenpäin. Surun syli on
kuin linnunpesä korkealla puun
latvassa. Se heiluu elämän tuulissa,
se on tuulinen ja raapivakin
syli, mutta sieltä avautuu näköala
joka suuntaan, niin menneeseen,
nykyhetkeen kuin tulevaankin.
> Mari Pulkkinen: Surun
sylissä – Suomalaisten
kokemuksia menetyksestä
Kustantamo S&S 2017
”Lapsella on oikeus tietää, että
elämä on hauras.”
LAURA VISAPÄÄ
Suru ei ole häiriötila eikä sitä tarvitse siivota pois.
Suru antaa merkityksen tulevan lisäksi myös menneelle.