10.2.2018 Kirkonseutu 3/2018 9
Diakonian ja sosiaalihuollon vuoropuhelua
Diakoniaa
tarvitaan yhä
LAURA VISAPÄÄ
DIAKONIA on edelleen kristilliseen rakkauteen perustuvaa lähimmäisen
palvelua. Kirkkojärjestys täsmentää:” Seurakunnan ja sen jäsenten
tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen
rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on
suurin ja joita ei muulla tavoin auteta”.
Diakonian historia on osoittanut, että kirkko on hoitanut tätä tehtävää
tulevaisuuteen vahvasti katsoen. Miltä tulevaisuus näyttää tänä
päivänä Lahdessa? Pääsääntöisesti ihmisten hyvinvointi on kasvanut
vuosien varrella. Aineellinen hätä on muuttanut muotoaan. Yhteiskunta
kantaa osin hyvin vastuuta kansalaistensa hyvinvoinnista. Samalla
kuuluu viestejä yksinäisyyden lisääntymisestä, osattomuuden
kasvamisesta sekä siitä, että aineellinen hyvinvointi ei saavuta kaikkia.
Diakonialla on paikkansa tämänkin päivän Lahdessa. Kirkossa toimitaan
ja luodaan mahdollisuuksia toimia heikommassa asemassa
olevien ihmisten puolesta ja kanssa. Edelleen on ihmisiä, joiden hätä
on suuri ja joita nykyiset avun tavat eivät tavoita. Tätä työtä tehdään
yhteistyössä niiden tahojen kanssa, jotka pyrkivät omalla toiminnallaan
lisäämään hyvinvointia. Näitä toimijoita on kaupungissamme
paljon.
Viime vuoden toimintakertomus näyttää, että diakoniatyö ja sairaalasielunhoito
Lahdessa on hyvin monimuotoista. Sitä toteuttavat
sadat vapaaehtoiset työntekijöiden kanssa. Diakonia ja sairaalasielunhoito
ovat tarjonneet monelle mahdollisuuden hyvän tekemiseen, ja
tuota mahdollisuutta on käytetty hyväksi. Työntekijät ovat kohdanneet
tuhansia avuntarvitsijoita vastaanotoilla, kodeissa ja sairaaloissa.
Erilaisissa ryhmissä, retkillä ja leireillä on ollut vilkasta. Diakonialla on,
on ollut ja tulee olemaan paikka siellä missä on ihmisiä. Se näyttää
meille sen, millaiset arvot elämäämme ohjaavat, ja onko uskomme
perusta totta arkisessa elämässämme.
Petri Määttä
diakonian ja sairaalasielunhoidon johtaja
Erkki IHokkanen hmiskunnan historiassa
on ollut kautta aikojen
ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia
toisista ihmisistä,
lähimmäisistään.
Auttajien kannustimina on ollut
luontainen hoivaamisvaisto ja
uskonnolliseettiset käsitykset.
Antiikin Kreikassa pidettiin
hädänalaisten köyhien auttamista
myös korkeaan kreikkalaiseen
kulttuuriin kuuluvana tehtävänä
ja historiasta tiedämme, että
pakanayhteiskunta oli sukuyhteiskunta.
Katolisella kirkolla oli luostarien
yhteydessä suojapaikkoja,
hospitaaleja. Turussa on toiminut
Pyhän Yrjänän hospitaali
jo 1350-luvulla ja spitaalisten
hoitolaitos mainitaan ensimmäisen
kerran 1396. Suvun merkitys
alkoi lainsäädännöstä hävitä
vasta 1500-1600 -luvuilla.
Vuosilukukierros vajaan viidensadan
viimeisen vuoden ajalta
osoittaa, mitä polkuja olemme
tulleet nykyiseen hyvinvointiyhteiskuntaan.
1571 kirkkojärjestys kehotti
seurakuntia vastaamaan vaivaisistaan.
1642 sallittiin luvanvarainen
kerjuu kotipitäjässä ja näin
kerjuu laillistettiin vaivaishoidon
keinoksi.
1687 laki määräsi seurakunnat
rakentamaan vaivaistaloja.
1700-luvulla seurakunnat
tehostivat vaivaishoitoa.
1852 annettiin asetus vaivaisten
holhouksesta ja irtolaisuudesta.
Asetuksen mukaan apuun
ovat oikeutettuja:
- heikkomieliset ja mielenvikaiset
- vammaiset ja vanhukset
jotka eivät kykene hankkimaan
elatustaan omalla työllään
- muut vanhukset, sairaat ja
vammaiset
- köyhät ja vaivaiset
- turvattomat, alle 16 vuotiaat
lapset joilta puuttuu tarpeellinen
hoito.
Tästä on tultu köyhäinhoitolain
ja huoltoapulain kautta nykyiseen
sosiaalihuoltoon. Kristillisestä
länsimaisesta kulttuurista
haluttiin siirtyä järjestelmälliseen
auttamistyöhön, jota alettiin kutsua
yhteiskunnalliseksi huolloksi
ja myöhemmin sosiaalihuolloksi.
Tämän toiminnan ikään kuin ulkokehälle
alkoi muodostua koko
väestöä koskeva toimeentulo ja
hyvinvointi, jota alettiin kutsua
sosiaalipolitiikaksi.
Kristillisen kirkon toteuttama
diakonia on ollut alkuseurakunnasta
alkaen luonteeltaan hengellistä,
ruumiillista ja aineellista,
koska köyhät, sairaat, kodittomat
ja vangit ovat ihmisten keskuudessa.
”Hyväksykää siis toinen
toisenne, niin kuin Kristuskin
on hyväksynyt omikseen teidät”.
Room.15:7.
Tämä toiminta määritellään
kirkkolaissa.
Lahden seurakuntayhtymän nykyinen diakoniajohtaja Petri Määttä edelliset diakoniajohtajat Erkki Hokkanen ja Teuvo Siivonen tapasivat joulukuun alussa ja
totesivat, että diakonia elää kirkon arjessa kohdaten, toimien, sopeutuen ja uudistuen. Se on diakonian vahvuus kirkossamme.
Seurakunnat käyttävät siihen
verovaroja ja keräävät lahjoituksia.
Sosiaalihuollolla ja diakonialla
on omat tehtävänsä omista
lähtökohdistaan käsin, mutta
niillä on monissa asioissa yhteistä
kosketuspintaa. Diakoniatyö on
lukuisissa tapauksissa ollut tienraivaaja
sosiaalihuollolle.
Lähimmäisenrakkauden
siivittämä palvelu on muuttunut
myöhemmin sosiaalihuollon
omaksi lakisääteiseksi tai jonkun
muun kolmannen sektorin
toiminnaksi. Vuosikymmenten
kuluessa on ollut ajattelua, että
kyllä yhteiskunta hoitaa, mutta
myös kyselyä työnjaosta resurssien
käytössä.
Kansanterveyslain tuloon
saakka seurakuntien diakoniatyöntekijät
vastasivat hyvin pitkälle
kotisairaanhoidosta, minkä
jälkeen diakoniatyölle avautui
kokonaan uusia haasteita. Henkinen
ja sielunhoitodiakonia,
erityisryhmien diakonia, palveleva
puhelin jne. Esimerkiksi Lahden
seurakunnat perustivat lähes
50 vuotta sitten asunnottomien
alkoholistien ensisuojan, joka on
nyt kehittynyt hyvinvointikuntayhtymän
ylläpitämäksi asumispalveluksi.
Missä diakonian haasteissa
nyt elämme suhteessa sosiaali- ja
terveydenhuoltoon? Mitä diakonian
kannalta merkitsee sosiaali
ja terveydenhuollon strategia,
jossa vanhukset ja monet sairaat
hoidetaan mahdollisimman
pitkään omassa kodissaan? Tuo
strategia on lähtökohtaisesti hyvä
ja kannatettava siihen saakka,
kun se on inhimillistä vanhuksen
ja potilaan kannalta.
Mitalin toinen puoli on kuitenkin
kodeissaan hoidettavien
henkilöiden ihmissuhteiden
köyhtymisriski. Jos viranomainen
tai päivittäisen aterian tuoja on
ainoa ihmissuhde arjessa, on se
liian vähän. Miten diakonia voisi
tähän tulevaan kasvavaan haasteeseen
vastata? Miten sairaalasielunhoito
toimii tässä uudessa
tilanteessa, kun osa potilaista sairastaa
kodeissaan? Onko vastaus
näihin kotikäyntien lisääminen ja
onko se vapaaehtoisten kouluttamista
vanhusten ja kodeissaan
sairastavien rinnalla kulkijoiksi?
Diakonialle on aina ollut
ominaista tunnistaa ihmisillä
kussakin ajassa ilmeneviä kärsimyksiä,
puutteita, yksinäisyyttä,
ahdinkoa. Mitkä ne ovat tänään?
Diakonian ja sosiaalihuollon
vuoropuhelua kannattaa jatkaa.
Kirjoittaja, sosiaalineuvos Erkki
Hokkanen on toiminut Lahden
kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollossa
sosiaalipäällikkönä ja
vanhainkodin johtajana, Nastolassa
sosiaalijohtajana ja Lahden
seurakuntayhtymässä diakoniasihteerinä.