Vaikka puraisu oli kova, ei Mari heti päässyt
aktiivisesti lajia aloittamaan, sillä samoihin
aikoihin syntyivät ensimmäiset hänen kaikkiaan
kuudesta lapsestaan.
– Kurssin jälkeen huomasin, että odotan
toista lastani, enkä pysynytkään aloittamaan
keilailua heti. Sitten, kun toinen lapsi oli syntynyt,
tulin tänne Kauppiin keilakouluun, Mari
muistelee.
– Sittenkään en ihan aktiivisti aloittanut,
kun tuli sitten se kolmas lapsi, Mari naurahtaa
sen ajan vilskeelleen. Syksyllä 1995 hän viimein
aloitti keilailun vakituisesti Tampereen seudun
Näkövammaiset ry:n harjoitusvuorolla.
Haasteita riittää
Näkövammastaan huolimatta Mari Koskinen
pääsi keilailun saloihin heti mukavasti sisään.
– Kyllä se alusta asti tuntui helpolta ja olinhan
minä silloin nuori. Oli mukavaa aloittaa
ja rupesin käymään myös näkövammaisten
omissa kilpailuissa. Se oli hyvä yhteisö ja kilpailinkin
siellä joka kuukausi kisaa kymmenen
vuoden ajan. Lisäksi oli erilaisia ystävyysotteluita
ja näkövammaisten oma cup, Mari kertoo.
– Olin kyllä hyvin aktiivinen siihen nähden,
että minulla oli kolme pientä lasta. Keilailu
oli minulle iso henkireikä silloin ja on toki
nytkin. Se on vastapainoa työlle ja perheelle,
saan omaa aikaa ja pääsen keskittymään johonkin
aivan muuhun.
Meidän näkevien on vaikea ymmärtää millaisia
haasteita näkövammaiset lajin parissa ja
muutenkin elämässään joutuvat kohtaamaan.
– Kyllähän se vaikeuttaa, kun ei pysy näkemään
samaan aikaan merkkejä, keiloja, eikä
oman käden liikettä. Mutta, kun olen koko
keilailu-urani ajan ollut näkövammainen, ei
minulla ole mitään mihin verrata. En tiedä
miten näkevä ihminen hahmottaa heiton aikana
omaa suoritusta, rataa ja breikkiä. Suorittamista
vaikeuttaa myös se, että en pysty
seuraamaan pallon liikettä radalla niin hyvin,
Mari kuvailee. Haasteita lisää myös ympäröivä
tila ja muut keilaajat.
– Ylimääräistä stressiä aiheuttaa se, jos
ympärillä on paljon muita ihmisiä. Pitää seurata
omaa vuoroa, tuleeko keilaaja oikealta tai
vasemmalta. Minun on hyvin vaikea hahmottaa,
onko sieltä joku tulossa. Pelitilanteessa on
todella haastavaa, että pääsee omalla vuorollaan
heittämään.
– Yhdessä erikoiskisan finaalissa minulla
oli suuri stressi siitä, etten vaan tallo kenenkään
varpaille. Kisoissa on sitten vielä kassejakin
joka puolella. Sarjapeleissä pitää aina
läpsytellä sinne tänne, enkä mitenkään pysty
näkemään kaikkia käsiä joka puolella, Mari
kertoo meille näkeville täysin vieraista peliä
vaikeuttavista elementeistä.
– Pelaisin kisoja enemmän myös muissa
halleissa, mutta se on käytännön syistä mahdotonta.
6 | KEILAAJA
En pääse kulkemaan ja vieraassa hallissa
kaikki on aina vaikeampaa kuin tutussa
ympäristössä. En voi harrastaa niin laajasti,
kuin haluaisin, Mari harmittelee.
Uutta potkua
Kymmenen ensimmäistä vuotta Mari Koskinen
keilasi enimmäkseen omatoimisesti ja
lähinnä näkövammaisten parissa. Sitten hän
liittyi seuraan ja ovia aukeni eri suuntiin.
– Vuonna 2004 oli näkövammaisten MMkilpailut
Orlandossa ja minut valittiin joukkueeseen
näkövammaisten omien kisojen
perusteella. Kisojen jälkeen liityin Kaupin
Seiskat-seuraan ja Mervi Mäkelä tuli silloin
mukaan kuvioihin. Sain seurassa paljon uutta
oppia, Mervi muun muassa opetti minulle
viiden askeleen vauhdin ja katsoi muutenkin
heittoani. Maajoukkueen valmentajana meillä
oli Riihimäen Hannu ja häneltäkin tuli uutta
oppia leireillä, kaksi MM-pronssia ensimmäisistä
kisoistaan voittanut Mari kertoo.
Keilailu muuttui totisemmaksi ja tavoitteetkin
kirkastuivat. Laji on antanut Marille
paljon, mutta myös vaatinut paljon.
– Paljon harjoitteluahan tämä on vaatinut,
sekä fyysistä ja henkistä. Se henkinen puoli on
tullut viime aikoina tärkeämmäksi ja sitä pitäisikin
kehittää samaan tahtiin kuin fyysistä
puolta. Jos se ei ole kunnossa, ei se fyysinen
puoli riitä, mutta sen harjoitteleminen on todella
vaikeaa. Viime aikoina Puhakan Jaana on
antanut minulle aika paljon vinkkejä henkisen
puolen kehittämiseen, Mari kiittää.
Saamapuolelle Mari kirjaa lajin fyysisyyden
tuomat hyvät tunteet.
– Tykkään suoritustekniikasta ja siitä, että
pystyn tätä tekemään. Tämä on jotenkin vielä
voimakas laji, painava pallo ja isot keilat. Se viehättää,
että saan sen onnistumisen elämyksen
tavallaan jokaisen heiton jälkeen, Mari miettii.
Kesän MM-kilpailuista Mari voitti kaksi
hopeamitalia ja kruununa all eventsin kullan
omalla ennätystuloksellaan.
– Kyllä se oli iso juttu. Tuntui sillä hetkellä
todella hyvältä, liittyihän siihen myös se
ennätysten rikkominen. Merkitsi tosi paljon,
kun aikaisemmin oli pronssi ja hopea, ja nyt
pääsin kultaan, hän hymyilee.
Mari kilpailee B3 luokassa eli heikkonäköisten
luokassa. Näkökentän kapeuden vuoksi
valmentajan merkitys on suuri.
– Taustatuki on tärkeää, jos valmentaja
uskoo sinuun, se auttaa henkistä puolta ja antaa
mahdollisuuden tehdä fyysinen suoritus.
Ja onhan valmentajalla iso merkitys radanlukemisessa,
erityisesti näkövammaisille, Mari
valottaa ja kiittää Jaanan lisäksi MM-kisoissa
valmentajana ollutta Markku Veijasta.
– Timo Alhon kanssa on täällä kotihallissa
tehty yhdessä töitä ja harjoiteltu. Olen ollut
myös 5Stepsin kursseilla, nyt jatkokurssilla. Ja
sitten, jos ensi kesänä häämöttää EM-kisat,
tehdään taas enemmän töitä ja toivotaan, että
valitaan maajoukkueeseen, Mari suunnittelee.
Jaana Puhakka ja Timo Alho ovat kokeneita
valmentajia, mutta hieman erilaisiakin
ominaisuuksia heiltä vaaditaan, kun ollaan
radoilla näkövammaisten tukena.
– Kärsivällisyyttä ja halua ymmärtää sitä
näkökykyä niin pitkälle, että ymmärtää minkälaisia
asioita harjoitellaan ja millä tavalla.
Harjoitteleminen ei ole samanlaista kuin näkevien
kanssa. Ei voi sanoa, että tee näin tai
näin, enhän minä sitä ehdi näkemään. Minulle
pitää ihan konkreettisesti antaa ohjeita, ottaa
kädestä kiinni ja varmistaa, että tieto on mennyt
perille. Esimerkiksi suuntaamisessa käsi
pitää konkreettisesti laittaa suoraan, en minä
pysy sitä näkemään. Saatan luulla, että käsi on
suorassa, vaikka se ei ole. Tämän olen vasta
ihan viime viikkoina ymmärtänyt, Mari kertoo.
Arkisia ongelmia
Aivan arkiset asiat, meiltä näkeviltä huomaamatta
jäävät, voivat aiheuttaa näkövammaiselle
tai liikuntavammaiselle erityisiä ongelmia
keilahallilla. Mari Koskisella onkin muutamia
toiveita päättäjille halleissa ja liitoissa.
– Täällä Kaupissa tehtiin remontti ja lattia
on nyt todella tumma. Se aiheuttaa paljon vaikeuksia,
kun suurimmalla osalla ihmisistä on
mustat kassit. Myös penkit ovat tummat ja jopa
näkevät ihmiset kompuroivat niiden reunoihin,
aika pian niihin sitten ilmestyi valkoiset
reunat. Portaissakin pitää aina kokeilla reunat,
Mari Koskista viehättävät tekninen suorittaminen
ja onnistumisen elämykset.