Mielikuvia
Annetaan kaikkien
pelata ja kannustetaan
uusia pelaajia mukavaan
lajiimme.
KEILAAJA | 41
Kaikki pelaa?
Sanonta on tuttu pallopeleistä ja tuo mieleen ajatuksen
pelikentästä, jossa kaikki juoksevat pelaamassa
taidosta tai voittamisesta riippumatta. Sellaisena se
usein lapsille myös markkinoidaan ja toteutetaan.
Vanhemmat tuovat siihen joskus pienen lisämausteensa,
kun omaa lasta kannustetaan ja hänelle halutaan parasta.
Joku sitten odottaa huippuosaajaa ja joku toinen iloisesti
liikkuvaa lasta. Itse olen aina suosinut enemmänkin kilpaurheilua,
panostamista lajiin sekä tavoitteiden asettamista.
Näin sen ei tietenkään tarvitse olla, mutta kukin
tavallaan, kunhan liikutaan.
Lähtökohtaisesti tavoitteena urheiluseuroissa on siis
antaa kaikille peliaikaa, on urheilija sitten heikompi, hyvä
tai jopa talentti. Keilailussa ei ole lapsien kohdalla ollut
tätä ”ongelmaa”, koska meillä ei liiemmälti ole lasten sarjapelejä
tai yleisestikään liikaa nuoria keilaajia.
Keilailussa ”kaikki pelaa”- teema on mielestäni jossain
määrin aivan toisenlainen, kun aloitamme keilaamisen.
Lajistamme tekee mielenkiintoisen haastava taitolaji ja
kilpailukulttuuri, mikä antaa kaikille mahdollisuuden
itsensä haastamiseen, motivaatiota harjoitteluun sekä välineiden
hankintaan. Näissä asioissa meidän lajimme on
loistava, kilpailuja riittää yksilötasolla periaatteessa joka
päivä, jos intoa riittää toiselle paikkakunnalle menemiseen,
harrastamaan sosiaalista korkeakulttuuria ja keilailua.
Se, mikä itseäni tässä meidän ”kaikki pelaa”- teemassa
mietityttää, on joukkuepelien, ja jossain määrin muutenkin
tiettyjen pelien, rajoittaminen. Omalla kohdallani se
alkoi jo nuorena, kun aloitin lajin, enkä tiennyt mihin
seuraan mennä, siis 80-luvulla. Seurat olivat pääsääntöisesti
johonkin firmaan kuuluvia, tai siten se oli suljettu
kaveriporukka, joten tehtiin oma seura. Niitähän riittää
vieläkin. Eli ”kaikki pelaa”- teema oli oma seura tai älä
pelaa, karrikoidusti todeten.
Nykyään tässä asiassa on menty onneksi valovuosi
eteenpäin esimerkiksi halliseurojen ja ensilisenssin muodossa,
mikä sekin kaipaa hiomista, mutta suunta on hyvä,
Jarmo Ahokas
mikä on ensiarvoisen tärkeää, kun kilpaillaan jäsenmääristä
muiden lajien kanssa.
Se, missä mielestäni voitaisiin myös mennä eteenpäin,
olisi muutamien sääntöjen päivittäminen. Lajissamme on
tietysti ikäluokkiin ja sukupuoliin tehtyjä rajauksia, kuten
juniorit, nuoret, miehet, naiset, seniorit, veteraanit, seniorinaiset,
veteraaninaiset jne. Se on hyvä toisaalta, vaikka
taitolajissa taito ratkaisee, ei ikä tai sukupuoli. Hyvää on
tietysti kohdennetut sarjapelit iän tai sukupuolen mukaan,
niin tiedät, tai sinun tulisi tietää, missä kaikissa peleissä
saat olla mukana, missä et. Se, mikä itseäni suorastaan ihmetyttää,
ovat monet rajoitukset
lajissamme, varsinkin, kun jäsenmäärän
suunta näyttää väärältä.
Tiedän, että suuressa osassa
liittojamme pelataan erilaisia
paikallissarjoja ym. hallisarjapelejä.
Paljon on tullut myös erilaisia
”toureja” ympäri maakuntia.
Suomen Keilailuliiton alaisena pelaamme valtakunnansarjoja.
On hölmöä yleistää, mutta suuressa osassa näistä
on ainakin pienempiä rajoituksia pelaajia tai harrastajia
kohtaan. Esimerkiksi jos asut jossain, mutta edustat toisen
liiton seuraa, et voi osallistua tiettyyn kilpailuun juuri
täällä. Jos seurallasi on useampi joukkue tietyissä sarjapeleissä,
on sinulla edustusoikeus vain tiettyyn joukkueeseen
kyseisenä viikonloppuna. Eikö olisi hyvä, jos innokkaat
ja kiertämisestä pitävät keilaajat saisivat keilata, eikä sitä
rajoitettaisi, koska harrastajia ei edelleenkään ole 80-luvun
malliin? Tietysti joku sanoo, että eihän sellainen käy,
kun samat henkilöt keilaisivat ”kaikki” kisat, ja silloin olisi
ns. epäreilut jaot. Onhan se nyt kauheaa, jos joku keilaa
enemmän kuin toinen.
Annetaan kaikkien pelata ja kannustetaan uusia pelaajia
mukavaan lajiimme. Silloin markkinointikin olisi
helpompaa, kun ei ensimmäiseksi kerrota, mitä saat ja
mitä et saa pelata.