ADVOK A AT T I / 2-2 018 tulokulma 29
KOLUMNISTI ELINA GRUNDSTRÖM ON JULKISEN SANAN NEUVOSTON PUHEENJOHTAJA. @ELINAGRUNDSTROM
Vaikeita tyyppejä, ärsyttävää pornoa
Tukka meinasi nousta pystyyn Minnan Canthin
päivän sananvapausseminaarissa Kuopiossa maaliskuun
19. päivänä. Kirjailija Lasse Lehtinen piti
siellä värikkään esitelmän suomettumisen ajasta.
Päätoimittajia kutsuttiin silloin puhutteluun
Tamminiemeen, Vankileirien saaristoa ei voitu julkaista Suomessa,
itänaapuria käsitteleviä uutisia leimasi Suomen ja
Neuvostoliiton ystävyys ja kouluissa kiersi yya-hengessä
tehty, kovin yksipuolinen Suomen itsenäistymistä kuvaava
elokuva Luottamus.
Lehtinen ihmetteli kovasti sitä, etteivät toimittajat lähteneet
suomettumisen valtavirtaa vastaan. ”Tai jos lähtivät,
heitä ei otettu vakavasti.”
ME SUOMALAISET olemme ylpeitä siitä, että meillä on maailman
vanhin lehdistönvapauslaki, vuonna 1766 voimaan
tullut painovapausasetus.
Lasse Lehtinen oli valitettavan oikeassa siinä, että Suomi
on ollut sananvapauden mallimaa vain keskimäärin.
Sananvapauden kaudet ovat jääneet lyhyiksi. Kuuluisa painovapausasetuskin
oli lopulta voimassa vain kuusi vuotta.
Suomalaisen sananvapauden historia on ollut heiluriliikettä
sensuurin, itsesensuurin ja lyhyiden sananvapauden
kausien välillä. Parhainakin aikoina valtavirtaa vastaan lähteneet
journalistit ja kirjailijat ovat helposti saaneet hankalan
ihmisen maineen.
SANANVAPAUS ymmärretään nykyään yleisesti niin, että
kenellä tahansa pitää olla oikeus huudella mitä tahansa. No
juu, ilmaisunvapaus on tietysti keskeinen osa sananvapautta,
mutta vähintään yhtä tärkeää on se, että sananvapauteen
kuuluu olennaisesti oikeus vastaanottaa tietoa. Näin se
sanotaan Suomen perustuslaissakin.
Juuri tämän vuoksi lehdistönvapaus ja rohkeus sen käyttämiseen
ovat tärkeitä. Ne turvaavat kansalaisten oikeuden
saada uutta, luotettavaa ja totuudenmukaista tietoa.
Lehdistönvapauden ansiosta suomalaiset ovat saaneet
tietää esimerkiksi Helsingin huumepoliisin johtajaan Jari
Aarnioon kohdistuvista rikosepäilyistä. Ilman mediaa seksuaalinen
häirintä voisi jatkua Kallion lukiossa, eikä turkulaiskoulujen
tai elokuvataiteen laitoksen häirintätapauksia
olisi tuotu julkisuuteen. Kehittyvien maakuntien Suomi
jakaisi rauhassa vaalirahoitustaan.
OIKEUS SAADA TIETOA on mielestäni jopa olennaisempi osa
sananvapautta kuin oikeus mielipiteiden ilmaisemiseen.
Valtavirrasta poikkeava kirjoittaja saa silti edelleenkin
helposti hankalan tyypin maineen. Ikävät paljastukset
tuntuvat sopimattomilta ja kiusallisilta.
Minna Canthin Työmiehen vaimoa pidettiin aikanaan ”siveettömänä”.
Helsingin Sanomien joulukuussa julkaisemaa
Viestikoekeskus-juttua on monissa kommenteissa moitittu
”punaleimapornoksi”, koska salainen-leimat olivat räikeästi
esillä sen kuvituksessa.
SOSIAALINEN MEDIA on kuin megafoni, joka vahvistaa
kaiken uuden ja kiusallisen tiedon tuottamia inhimillisiä
reaktioita. Some-keskustelussa käydään nopeasti kaiken
poikkeavan kimppuun.
Sananvapaus on sen seurauksena muuttumassa irvikuvakseen.
Ilmaisunvapautta käytetään valhe- ja vihakampanjoihin
samalla, kun kansalaisten tiedonsaantia rajoitetaan
pelottelemalla ja kyseenalaistamalla toimittajia ja heidän
haastateltaviaan. Tämä on näkynyt voimakkaasti esimerkiksi
#metoo-keskustelussa.
Jos suomettumisen ajasta voi jotain oppia, ainakin sen,
että itsesensuuri on sensuurin muodoista kavalin. Someraivot,
poliisitutkinnat, poliitikkojen ja puolustusvoimien
johdon tuomitsevat tweetit – kaikki nämä ovat omiaan aiheuttamaan
toimittajissa varovaisuutta, joka voi jatkossa
estää yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen julkaisemista.
Sananvapaustaisteluja on helppo muistella jälkikäteen,
mutta aina, kun sananvapauden rajoja koetellaan ja sitä pitäisi
puolustaa, se tuntuu – no – vähintään sopimattomalta.
”Sananvapauteen
kuuluu olennaisesti
oikeus vastaanottaa
tietoa.”