15.12.2018 Kirkonseutu 21/20118 9
Perheneuvoja
Olemmeko
samalla
puolella?
Timo
Poikolainen
Parisuhdeluennolla pyysin
osallistujia kirjoittamaan anonyymisti,
mitä heidän puolisoidensa
pitäisi oppia kommunikaatiosta.
Yksikään kynä ei
jäänyt lojumaan pöydälle. On
helppo sanoittaa, miten toisen
pitäisi muuttua. ”Kerrankin
joku kysyy, mitä puolisoni
pitäisi oppia! Nyt päästään
oikeisiin asioihin käsiksi!”
luulen osallistujien ajatelleen.
Toivomuksia tuli paljon ja lajittelin
ne kolmeen ryhmään:
kuunteleminen, puhuminen ja
oleminen.
Kuuntelutaitojen kehittymistä
toivottiin eniten. Puolisot
toivoivat toisiltaan sitä,
että kumppani herkistyisi
kuuntelemaan vaikeastikin sanoitettavia
asioita, että heitä ei
keskeytettäisi, eikä esitettäisi
nopeita johtopäätöksiä. Kuunteleminen
nähtiin kahden tasaveroisen
kumppanin kykynä
ottaa vastaan toisen tunteita,
kipua ja kritiikkiä sekä kykynä
olla provosoitumatta. Puolisot
toivoivat, että toisen mielipidettä
ei koettaisi uhkana:
“Toivon, että puolisoni ei sanoisi
aina ei.”
TOISEN RYHMÄN muodostivat
toiveet paremmasta
itsensä ilmaisemisesta. Puolisoilta
toivottiin suoruutta ja
rohkeutta sanoittaa asioita ääneen,
taitoa jakaa ajatuksiaan
ja tunteitaan sekä aktiivisuutta
kysyä: ”Toivon, että puolisoni
kysyisi, miltä minusta tuntuu.”
Loput laput muodostivat
ryppään, jossa korostui arvostava
asenne ja läsnäolon
taidot. Kyky pyytää anteeksi
nähtiin tärkeänä samoin kuin
kyky olla armollisempi ja myötätuntoisempi.
”Toivon, että
puolisoni myöntäisi virheensä
selittelemättä ja puolustelematta.”
Riittävän ajan ja henkisen
läheisyyden antaminen
oli myös toivelistalla, samoin
kyky pysähtyä ja viestittää
kunnioitusta. Yksi läsnäolijoista
toivoi puolisonsa oppivan
myönteisen palautteen
voiman ja vaikutuksen kodin
ilmapiiriin.
Luentoni tavoite oli vahvistaa
aitoa yhteyttä, joka
rakentuu kyvystä olla läsnä ja
samalla puolella. Näin erilaisuuden
uhka muuttuu perheen
yhteiseksi rikkaudeksi. Kotiin
ajellessani mietin, mitä lapuille
olisi kirjoitettu, jos olisin kysynyt:
”Mitä käyttäytymistapaa
haluaisit työstää itsessäsi?”
Kirjoittaja on perheneuvoja
Kylmissä kirkoissa sykkii
lämmin seurakunta
Laura Visapää V iron kirkot ovat
kylmiä, mutta
työntekijät ovat
lämpimiä ja luottavaisia,
tiivistää
lahtelainen eläkerovasti Kaarina
Koho-Leppänen kokemuksiaan
Viron kirkosta, jossa hän
toimi Suomen Lähetysseuran
vapaaehtoistyössä muutaman
kuukauden.
Koho-Leppäsen keskeisin
työpaikka oli Viron kirkon perhekeskus.
Keskus toimii Tallinnassa,
Tartossa ja Haapsalussa.
Sen on perustanut ja sitä johtaa
Suomen Lähetysseuran työntekijä,
pastori Pia Ruotsala.
Keskus tekee paljolti samankaltaista
työtä kuin Suomen
seurakuntien perheneuvottelukeskukset.
Koska Viron kirkko
on köyhä, sillä ei ole mahdollisuuksia
palkata työntekijöitä
perheneuvontaan, vaan työtä
tekevät vapaaehtoiset psykologit,
terapeutit ja sielunhoitoon
erikoistuneet kirkon työntekijät.
Keskus kouluttaa myös
perhetyössä toimivia sosiaalityöntekijöitä,
usein kouluttajat
saadaan ruokapalkalla Suomesta.
Kaarina Koho-Leppänen
piti perhekeskuksessa isovanhempien
ryhmää.
- Yhteiset keskustelut virolaisten
isovanhempien kesken
olivat tosi antoisia. Puutteellinen
kielitaitoni ei tahtia
haitannut, kun tahdottiin
ymmärtää.
Kirkon perhekeskuksen työ
on tärkeää koko yhteiskunnan
kannalta, ja sitä arvostetaan
laajasti myös yhteiskunnallisten
toimijoiden parissa. Monet
Suomessa kehitetyt toimintamallit
ovat käytössä Viron
perhekeskuksessa, esimerkiksi
Lyömätön Linja, lähisuhde- ja
perheväkivaltaan erikoistunut
toimintamuoto miehille.
- Kysymys lähisuhdeväkivallasta
on Virossa hyvin vakava.
Traumaattinen ja väkivaltainen
lähihistoria on jättänyt syvän
haavan virolaisiin sukuihin ja
perheisiin. Näitä haavoja peittää
vaikenemisen muuri. Arpia
hoidetaan vielä pitkään, ja perhekeskuksella
on siinä työssä
tärkeä rooli. Näin kirkko on
vahvasti tukemassa perheitä ja
rakentamassa lapsille ja nuorille
hyvää elämää. Suomalaiset ja
virolaiset ovat tehneet perhekeskusta
yhdessä rakentaessaan
uraauurtavaa työtä, sanoo
Koho-Leppänen.
Neuvostomiehitys löi syvän
railon myös kirkkoihin. Koska
seurakuntatyö oli pääsääntöisesti
kiellettyä, kristillinen
perinne oheni ja hiipui kahden
sukupolven aikana, mutta
ei hävinnyt. Näiltä raunioilta
noustaan suomalaisten ystävyysseurakuntien
avulla ja
tuella.
- Ystävyysseurakuntien
yhteistyö on ollut ja tulee
olemaan Jumalan valtakunnan
silta yli Suomenlahden. Sen
kulkijat tekevät hyvää sekä
Suomessa että Virossa. Enää
ei tarvita tavarakuljetuksia,
vaan ystävyyttä, esirukousta ja
suoranaista taloudellista tukea.
Päijäthämäläisillä seurakunnilla
on lähes kaikilla ystävyysseurakunta
Virossa. Myös yksityisillä
seurakuntalaisilla on yhteyksiä
ja kontakteja.
Viron seurakunnat ovat
todella köyhiä. Kirkkojakaan
ei ole varaa lämmittää. Jäsenet
maksavat jäsenmaksua muutaman
kympin vuodessa. Pappi
on yleensä seurakunnan ainoa
palkattu työntekijä, ja palkka
usein niin pieni, että papin on
hankittava itselleen toinenkin
työ.
- Tämä on yleistä Virossa
kaikilla aloilla. Yhdellä palkalla
ei elä, ja myös eläkeläiset käyvät
töissä. 300 euron eläkkeellä ei
pärjää muuten. Nostan hattua
sitkeille ja kutsumustietoisille
virkasiskoille ja veljille Virossa,
huokaisee Koho-Leppänen.
Viro on yksi Euroopan
maallistuneimpia yhteiskuntia,
yli puolet väestöstä ei kuulu
mihinkään kristilliseen kirkkoon.
Luterilaisiin seurakuntiin
kuuluu noin 10 % väestöstä.
Koho-Leppänen oli Virossa
syyskuussa, jolloin paavi vieraili
Tallinnassa
- Tässä maallistuneessa
maassa vierailu sai tavattomasti
huomiota, ja väkeä oli Vapauden
aukiolla yli 10 000 paavin
messussa. Messu oli voimakas
ja hieno kokemus. Paavi lopetti
puheensa sattuvasti: ”Virolaiset,
te olette laulaneet itsenne
vapaiksi, älkää antako materian
sitoa teitä”.
”Kysymys
lähisuhdeväkivallasta
on Virossa
hyvin vakava.”
Virossa annetaan mielellään Tänukiri -kiitostauluja. Kaarina Koho-Leppänen sai oman taulunsa Pia Ruotsalalta
muistoksi Viron Perhekeskuksesta.