5
Minun
tarinani
Niin kauas kuin taaksepäin muistan,
on diabetes ollut elämässäni
sukulaisten kautta tyyliin “kaikilla
on diabetes”. Muistan kuinka
kesäisin mummolassa kokoonnuimme
pikkuserkkuni ympärille
katsomaan kun hän pisti itseään.
Hän oli mielestämme mahtava
tyyppi, koska uskalsi itse pistää
monta kertaa päivässä! Silloin
emme ymmärtäneet taudin vakavuutta,
vaan koimme ehkä pientä
kateuttakin rohkean pikkuserkun
toimista. Synkimpinä on mieleen
jäänyt muistikuvat pikkuserkkuni
menehtymisestä nuorena
aikuisena diabeteksen aiheuttamiin
liitännäissairauksiin sekä
mummani ja hänen sisarensa
diabeteksen takia amputoiduista
jaloista. Lapsuudesta muistan
myös sen kuinka ärsyttävää oli
kavereiden huomautukset siitä,
etten saisi syödä karkkia enää
ikinä. Onneksi hoitomuodot ovat
muuttuneet eikä makea ole enää
kokonaan kiellettyä eikä kirjevaakaa
tarvita leipämäärän punnitsemiseen.
En koe diabetesta minään
peikkona, vaan elämään kuuluvana,
ehkä vähän turhankin arkipäiväistyneenä
sairautena, koska
onhan se ollut läsnä tavalla tai
toisella koko elämäni ajan, niin
äidin kuin isänkin puolelta. Itse
olen ollut seurannassa 9-vuotiaasta
lähtien, kulkien pitkälle
aikuisikään rajaviivalla taiteillen
ja aika ajoin rasitustestejä
niukasti läpäisten. Raskausajan
diabeteskin selätettiin - jopa lääkärin
yllätykseksi - todella tiukalla
ruokavaliolla ja vain 4,3 kiloisella
sokerivauvalla ja sen jälkeen
hoidoksi riittikin pitkän aikaa
seuranta ja ruokavalio. Silmäpohjarappeuma
minulla todettiin jo
parikymppisenä. Sitä, miltä osin
rappeuma johtuu diabeteksesta
ja sukurasituksesta, ei kukaan
ole osannut sanoa. Säännöllisellä
seurannalla ja laserhoidoilla
rappeuma on pysynyt kurissa. Ainoastaan
kerran on verkkokalvo
päässyt repemään, mutta siitäkin
selvittiin laseroinnin lisäksi säikähdyksellä.
Kuutisen vuotta sitten työterveyslääkäri
huolestui pitkän
sokerini pysyvistä arvoista ja
määräsi lääkityksen 2-tyypin
diabetekseen. Itse olin siinä vaiheessa
jo niin tottunut jatkuvaan
väsymykseen, heikotukseen ja
janoon, etten tajunnut edes
epäillä sokereita, vaan normilla
mentiin. Kieltämättä diagnoosin
saaminen hieman järkytti, sillä
olinhan siihen saakka selvinnyt
aina täpärästi kaikista testeistä.
Lisäksi, tapani tuntien, lääkäri
lähetti minut ravitsemusterapeutin
luo, joka muutaman tapaamisen
perusteella räätälöi minulle
sopivan ruokavalion ruokaintorelanssini
huomioon ottaen. Reilun
1,5 vuoden ajan kännykkäni sitten
hälytti päiväsaikaan kolmen
tunnin välein, jotta muistaisin
syödä! Syöminen kun usein työn
touhussa unohtui varsinkin niinä
päivinä kun olin yksin toimistolla
ja korvautui Siripirillä. Ruokailun
jälkeinen sokeri on vihdoin saatu
lääkearsenaalilla kuriin. Samoin
syömisen muistaminen sujuu
jo suht hyvällä rutiinilla, vaikka
pitkillä vapailla ruokailuvälit
meinaavat vieläkin venähtää liian
pitkiksi.
Diagnoosini jälkeen diabetes
on vaikuttanut elämääni
lähinnä valtavan lääkemäärän ja
ruokailuväleistä kiinni pitämisen
muodossa. Siinä sivussa on toki
olokin kohentunut. Tulevaisuuden
tavoitteena on saada sokeriarvot
sellaisiksi, että lääkityksen voisi
tiputtaa minimiin. Sain alkusyksystä
jättää jo yhden tabletin pois,
kun vielä vuosi sitten seuraava
vaihe olisi ollut insuliini. Pitkän
aikavälin tavoitteeni onkin vältellä
insuliinia ja tulevia liitännäissairauksia
mahdollisimman pitkään
sekä oppia oikeasti elämään sairauteni
kanssa.
Lääkittävän diabeteksen
puhkeamisen jälkeen suurin
ongelmani on ollut oma asenteeni.
Vaikka lääkityksen aloittamisesta
onkin jo aikaa, olen
silmäillyt Diabetesliiton kursseja
löytääkseni sopivan kurssin, jonka
avulla ymmärtäisin paremmin
omat sairauteni. Miten sisäistää
arkipäiväistynyt asia nyt, kun kyse
onkin omasta, elinikäisestä ja
etenevästä sairaudesta? Uskon
vastauksen löytyvän järjestömme
sisältä.
Päivi Oksanen