52 | ORIMATTILA 150 VUOTTA Millainen on alueiden ja maakuntien Suomi vuonna 2030? Pitkällekö olemme ehtineet edetä pirstaleisen alue- ja paikallishallinnon rakenteiden järkeistämisessä? Jäsentyykö paikallis- ja aluehallinnon kartta kansalaisten kannalta ymmärrettävämpään ja käyttäjäystävällisempään hahmoon? Kyetäänkö kansalaisten peruspalvelut turvaamaan alueilla siten, että palvelut eivät katoa kuntalaisilta kohtuuttomien etäisyyksien päähän? Entä onko kansalaisilla palvelujärjestelmän asiakkaina käytössään ”osakkeen omistajan ääni” vai ainoastaan ”hallintoalamaisen ääni”? Millaisille valinnoille liputamme määritellessämme hyvinvointi- Suomelle uudet hallintorakenteet? Edellä esitettyihin kysymyksiin on antaa selkeä vastaus: Käyttäjäystävällisempi paikallis- ja aluehallinto, joka takaa kansalaisille lähipalvelut ja tekee uudistuksessa kansalaisesta äänivaltaisen ”osakkeenomistajan”. Vaatimus kansalaisten tarpeista käsin ohjautuvasta hallinnosta ei koske ainoastaan kunnallishallinnon uudistamista vaan myös aluehallintoa. Keskustelu Suomen julkishallinnosta on usein pelkistynyt kuntien lukumäärään. Samalla on unohdettu, että suuri osa kunnallisista palveluista tuotetaan jo nyt merkittävästi kuntia suuremmalla alueella, yleensä maakuntamittakaavassa. Kuntarakenteen hakiessa uutta muotoaan ja valtionhallinnon kamppaillessa tuottavuusvaateiden kanssa on oleellista pohtia myös kuntapohjaista aluehallintoa. Sen roolia ja muotoa uudistamalla pystytään löytämään ratkaisuja sekä julkisen talouden kestävyys- että demokratiavajeeseen. Maakuntien Suomi 2020 - keskusteluavaus perustaa menestyksensä paitsi osaamiselle ja innovaatioille, myös paikallis- ja aluehallinnon ketteryydelle. Lainsäädännön tulee mahdollistaa eri alueille erilaisista tarpeista nousevat hallinnolliset ratkaisut. Hallintorakenteita ei voida piirtää valtion keskushallinnosta käsin ylhäältä ohjatusti yhden sapluunan periaatteella. Pienkuntavaltainen kuntarakenne on jo muutaman vuosikymmenen tuottanut kehitystä, jossa vaativille palveluille on ollut pakko hakea kuntatasoa laajempi järjestämistaso. Kunta-Suomesta on tullut myös kuntayhtymien Suomi. Kun toistuen painotetaan, että Suomessa on voimassa kaksitasoinen kunta-valtiohallintojärjestelmä, on paikallaan kysyä, miten määritellään nykyään se alueellinen taso, jolla toimivat esimerkiksi sairaanhoitopiirit ja ammattikorkeakoulut. Eurooppalaisittain poikkeuksellisen tehokkaasti tuotettuja terveys- ja sivistyspalvelujamme ei olisi voitu saada aikaiseksi pienkuntavaltaisella kuntarakenteella ilman kuntayhtymiä ja monikuntaista yhteistyötä. Kuntayhtymät käyttävät kansalaisten verovaroista vuosittain yhä suuremman osan. Yksinomaan erikoissairaanhoidon kulut vuonna 2009 olivat 5,2 miljardia euroa. Ongelmana on, että kansalaiset eivät voi äänestää suorilla vaaleilla päättäjiä kuntayhtymien Suomessa, tästä poikkeuksena Kainuu. Millaiset hallinto- ja palvelurakenteet ansaitsisimme ja saisimme, jos keskiöön asetettaisiin kansalainen arkipäivän tarpeineen? Jos haluaisimme nostaa palveluiden käyttäjän äänen nykyistä paremmin kuuluviin, on ilmeistä, että pyrkisimme kokoamaan mahdollisimman laajalti palveluja kansanvaltaisen toimijan suojiin. Vähemmän palveluluukkuja ja byrokratiaa, eri hallinto- ja palveluorganisaatioiden osaoptimointi kansalaisten kustannuksella minimiin. Tämän periaatteen tulisi koskea niin paikallis kuin aluehallintoa. Jos pyrkisimme
Orimattila 150 vuotta
To see the actual publication please follow the link above