Page 19

Orimattila 150 vuotta

LOVIISAN PÄSSISTÄ Z-JUNAN KYYTIIN | 17 dessa, itsenäisessä kansallisvaltiossa onnistuttiin jälleen saamaan aikaan perinteinen kunnallisfederatiivinen luottamusperusta. Kansakunnan paikallisessa itsehallinnossa saaman poliittisen koulutuksen ansiosta myös parlamentaarinen valtiojärjestys säilytti kansanvaltaisuutensa – jopa kansallisen onnettomuuden vuosien 1939 - 1945 yli. Tämä ulkomaalaisen havainnoitsijan antama analyysi itsehallinnon arvosta kannattaa pitää mielessä myös tämän päivän oloissa ja päiväkohtaista politiikkaa tehtäessä. Historioitsija Laura Kolbe on samoilla linjoilla Gasserin analyysin kanssa. Hän on todennut, että pohjoismaisten kansalaisyhteiskuntien vakaa perusta lepää kunnallispolitiikkaan liittyvien arvojen varassa. Ne ovat synnyttäneet kollektiivista välittämistä ja osallistumista, auttaneet jakamaan yhteistä hyvää tasaisemmin sekä tuoneet suunnitelmallisuutta ja kontrollia paikallisten asioiden hoitamiseen. Suomessa historiantutkimus ja siihen liittyvä historian poliittinen käyttö on kuitenkin korostanut suuria linjoja, valtiollista itsenäisyyttä ja siihen kietoutunutta ulko- ja sisäpolitiikkaa. Kunnallispolitiikka on jotain toisarvoista. Ruotsissa on toisenlainen asenne. Niin Ruotsissa kuin Suomessa 1800-luvun keskeisenä saranakohtana voi pitää maalaiskuntien ja kaupunkien kunnallisuudistusta. Se voidaan nähdä modernin kehityksen mahdollistajana. Maallikot tulivat hoitamaan yhteisiä asioita maaseudulla kirkollisten sijaan. Kaupungeissa murros toi politiikkaan veroa maksavia paikallisvaikuttajia. Paikallisuus tuotti modernisaatiota, edistystä, yhteisöllisyyttä ja hyvinvointipalveluja. Ruotsissa puhutaan 1900-luvun ”hiljaisesta vallankumouksesta”. Kunnallispolitiikan avulla rakennettiin sosiaalista, mentaalista ja kulttuurista yhteisöllisyyttä, ruotsalaisuutta. Näin tapahtui Suomessakin, mutta kansalaisarvostuksessa on eroa. Suomessa kunnallispolitiikkaa kohtaan tunnetaan omalaatuista epäluuloa (Laura Kolbe: Pohjoismainen kansalaisyhteiskunta. Esitelmä: Eduskunnan juhlaseminaari 13.5.2009). Poikkeaako Orimattilan kunnallispolitiikka muiden kuntien suhteen? Kunnan asioiden hoito – kunnallispolitiikka – vaihtelee mielenkiintoisella tavalla eri kuntien kesken. Tällaisen havainnon olen voinut niin tutkijana kuin eri kuntien tilaisuuksissa vierailleena tehdä. Kunnan asioita hoitavat ihmiset, joilla jokaisella on oma taustansa, elämänkokemuksensa, tavoitteensa ja ihanteensa. Tämä lähtökohta on hyväksyttävä. Takavuosina runsaasti kuntakeskusteluun osallistunut Joensuun kaupunginjohtaja Aaro Heikkilä totesi osuvasti: ”Kehittäkäämme kansanvaltaa sen nykyisissä puitteissa. Enin, mitä me keskimäärin voimme toivoa, on, että kukin kunta onnistuisi saamaan palvelukseensa mahdollisimman monta kyvykästä ja rehellistä virkamiestä ja muutaman mittavan kunnallismiehen jokaiseen valtuustoryhmäänsä. Tämäkin on paljon ja täysin riittävää, mutta enempi on varmasti utopiaa.” (Martti Meuronen: Kyläpäällikkö Aaro Heikkilä, 1988). Kuvatun toiveen toteutumisen suhteen Orimattilan osalta en ryhdy arviointiin. Päättäjillä on ollut ja on kunnan asukkaiden valtakirja. Heidän toiminnassaan heijastuu asukkaiden tahto ja näkemykset. ’Silmään pistää orimattilalaisten yleisenä piirteenä hämäläinen hitaus, jäykkyys ja monesti nahjusmainen saamattomuus. Sen vuoksi yhteiset yritykset ottavatkin harvoin onnistuakseen, sillä tavallisesti aina joku hankaa vastaan, ja löytyypä toisinaan kanssaveljiä, joita ei saa ilman dynamiittia hievahtamaan paikoiltaan.’ Vaikka ei enää


Orimattila 150 vuotta
To see the actual publication please follow the link above